Motaatti

[kazeno]

[Ei kommentteja nimestä '^^ Joka tapauksessa, peli on avoin, kuka tahansa voi tulla mukaan]

Ohikulkijat tiesivät jo vanhastaan kiertää kaukaa tuon uuden ja modernin, hyvin erikoisen näköisen talon. Jotkut esittelivät tuon talon matkanähtävyytenä sukulaisilleen ja muille vierailleen, naapurit taas myivät pilkkahintaan asuntojaan kunhan vain pääsivät turvalliselle ja tarpeeksi hiljaiselle alueelle lepuuttamaan hermojaan. Oli toki harvinaista, että mitään kovin vaarallista olisi tuosta talosta lennähtänyt, mutta toisaalta läpi yön jatkuvat räjähdysäänet ja leimahdukset pienistä ikkunoista eivät antaneet aivan sitä parasta kuvaa, jota voi rauhalliselta asumiselta toivoa. Lisäksi puutarhurit kammosivat tuota aluetta yli kaiken, sillä jatkuvat järähtelyt eivät antaneet kasveille sitä tukea ja turvaa jota ne tarvitsisivat kestääkseen. Kattotiilet, jotka katolta putoilivat, eivät myöskään rohkaisseet murskaantuneita planttuja enää kovin suureen valloitusyritykseen tämän nimeisen talon läheisyydessä. Mutta koska tämä tieto on täysin yhdentekevää tulevan kanssa lukuunottamatta sitä, että se edesauttaa yhden voikukan lopun alkua, ei siitä sen enempää.

Tänä päivänä kolme kattotiiltä putosi komean räjähdysäänen kera perätysten harvinaisen sinnikkään voikukan päälle, joka hyljeksittynä - tai viimeisenä sikäli kuin haluamme kauniimmin asian ilmaista - oli kestänyt kaikki koettelemukset tähän asti. Talon asukas ei ollut lainkaan tietoinen siitä, että viimeinenkin kasvi oli viimein nujertunut ja luopunut murskaantuneiden lehtiensä hinnalla tuosta pihamaasta. Täysin tietämättömänä saavuttamastaan voitosta tämä hyvinkin pyylevä mies kampesi itsensä jaloilleen pöydän alta. "... mm, harvinaisen kova pikku posaus, jollen väittäisi!" mutisi tuo mies ja hajamielisesti pyyhkäisi kokeillen päälakeaan toivoen ohimennen sen sentään olevan vielä tallella. Tirkistellen silmät sirrillään pöydällä aiheutunutta kaaosta mies nosti yhden pienen ehjän pullon ja käänteli sitä sitten varovasti nähdäkseen sen joka puolelta. Läpinäkyvä neste oli varsin viattoman näköistä, mutta saatuaan kokea tuon kaikkea muuta kuin turvallisen nesteen käyttäytymistä (tuhovoimasta kertoi myös parin kämmenen levyinen reikä pöydässä) hän käsitteli sitä kuin kuninkaallista aarretta pienillä ja näppärillä käsillään. Yhä hyvin varovaisena hän asetti pienen rytätyn - mutta puhtaan tietenkin - rätinpalasen pullon suulle ja laski sen sitten yhdelle huoneen korkeimmista hyllyistä. Tähän toimenpiteeseen hän tarvitsi tikapuut, joilla hän taiteilikin varsin ketterästi ainakin ulkomuotoonsa nähden. Hän tuijotti pari sekuntia tiiviisti pulloa, joka nyt kökötti hyllyn perimmäisessä nurkassa, painaen visusti mieleensä koko prosessin mitä oli tuon litkun kanssa tehnyt, ja pyrähti sitten tikkaat alas. Sikäli kun hän tietoja tuosta pullosta tulisi tarvitsemaan, se löytyisi tästä lähin hänen päästään, noin kuvainnollisesti sanottuna. Siirtäen ajatuksensa jo uuteen asiaan tuo pullo jäi nököttämään hylättynä ja yksinäisenä hyllylle. Jos hyllyjen reunoissa olisi lukenut minkäänlaisia kuvauksia pulloista, tuon nimeisen hyllyn reunassa olisi ollut suuri lappu kissankokoisilla kirjaimilla 'ERITTÄIN RÄJÄHTÄVÄÄ' sekä pieni huomautus käskien vieraita painumaan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa jos he tuota hyllyä onnistuisivat heiluttamaan.

[olympos]

tein sen, alias tungen tänne kera tarinankertojani.

Rasekin aurinkoisilla kaduilla kulki viittaan pukeutunut henkilö, joka tuntui olevan kahden vaiheilla. Tämä henkilö, jonka saattoi todeta lähempää katsottaessa naiseksi nosti välillä hupun peittämään kasvonsa ja ratsasti pitkin varjoisia seinänvierustoja pyrkien välttämään muita ihmisiä, mutta sitten välillä nainen otti laski hupun sekä siirtyi ratsastamaan rehvakkaasti keskelle katua, jättäen muille mahdollisuuden joko väistyä tai tallautua hevosen jalkoihin. Lopulta hän tuntui tekevän kompromissin itsensä kanssa ja siirtyvän hiljaiselle sivukujalle, hupun pysyessä selässä.

Tämä ehkäpä jostakusta omituinen henkilö oli itse asiassa haltia, nimeltään Tüile (Mirine) Hopeatammi. Vaikka hän oikeastaan rakasti Rasekin pienuutta sekä niitä kaikkia uusia asioita ja tarinoita mitä sieltä löytyi, hän toisaalta ei pitänyt niistä suurista ihmismassoista jotka olivat myös löytäneet tiensä niille tietä reunustaville, lukuisille kojuille. Mutta vaikka kaupungista löytyi aina uusi seikkailu, eivät pölyiset kadut vetäneet vertoja kodin suurille metsille. Tulilinnun kaviot polkivat maata kerrankin tasaisesti ja rauhallisesti nostattaen samalla ilmaan pölypilven, joka sai Tüilen yskimään. Mustat kiharat tunkeutuivat kasvojen eteen niinä ainokaisina hetkinä kun viileä tuulenvire raikasti kuivaa ilmaa, muuten hiki valui noroina hänen selkäänsä pitkin. Tuulen mukana tulevat hajut saivat metsähaltian muistamaan sen että ei ollut toistaiseksi täydentänyt yhtään varastojaan minkään muun kuin tuijottamisen suhteen. Ja jos hän kerran oli ollut täällä jo aamusta niin kun aurinko oli jo noin korkealla, oli tämä vain ratsastellut jo ainakin nelisen tuntia. Milloin söin viimeksi?, hän mietiskeli kun Tulilintu pysähtyi kuin seinään ja saaden täysin ajatuksin vaipuneen ratsastajansa kiljahtamaan sekä lähes putoamaan heti satulasta, joka tapahtuikin nopsaan ratsun pelästyttyä kiljahdusta ja heittäen äkkisyöksyllä ratsastajan nielemään maan pölyjä. Tüilen saadessa jälleen henkeä hän pomppasi pystyyn ja lähti hölkkäämään katua pitkin, välillä lähes kaatuessa nenälleen jalan osuessa tien painaumiin. Haltian saapuessa eräälle aukiolle pölyinen ratsu ravasikin suoraan aavistuksen vihaisen omistajattaren luo, joka otti hevosen kiinni ja ontui puomille joka kai oli varattu hevosille. Ainakin siinä oli vettä ja kiva puuosio johon sitoa ohjat. Kunhan Tulilintu seisoi nykimässä ohjiaan tiukasti kiinni, saattoi Tüile pysähtyä katselemaan aukiota johon oli jäänyt. Melko siistien talojen ympärillä kulki vähänlaisesti porukkaa kun eräästä, ikkunoiden kohtaa erityisesti tummemman talon suunnalta kuului pienoinen räjähdys sekä sitä seuraava räsähdys kattotiilen tipahtaessa maahan. Haltian kiinnostus heräsi toki heti ja hän marssi parikymmentä metriä – huomaten jopa metsähaltiana tuhoutuneen voikukan - talon ovelle joka oli auki. Neiti toki marssi sisään rykäistessään ja tervehtiessään reippaasti mahdollista sisällä olijaa. Pikainen vilkaisu havainnoi kaljuuntuvan miehen, ison kasan putiloita jollain hyllyllä sekä palaneen hajun.

[Hiippari]

Laatoitetun tien yläpuolelle pölähti aina hevosen tai vaunujen mennessä ohitse isoja pölypilviä, jotka saivat Laean niiskuttamaan ja yskimään. Ei ollut satanut ainakaan muutamaan viikkoon, joten kulkijoiden mukana kaupunkiin kulkeva hiekka ja siitepöly olivat ongelmana muutenkin tiuhaan rakennetussa kaupungissa, jonka kaduilla kulki nyt useita lakaisijoita tehden tilaa pian kunnolla alkavalle kesälle. Auringosta ja keväisen sinisestä taivaasta huolimatta lämpötila ei ollut vielä kesäinen, joten useimmilla ihmisillä oli vielä takki päällään. Uhkarohkeimmat istuivat talojen portailla, katoilla tai parvekkeilla nauttien päivänpaisteen suomasta lämmöstä, joka kuitenkin haihtui nopeasti siirryttäessä varjoon. Ulkona lämpimässä kuivuvat pyykit, jotka roikkuivat yli kujien kulkevilla naruilla muuttuivat kosteista kuiviksi melko äkkiä, mutta varsinkin vaaleisiin vaatteisiin tarttui kaupungin tomu ja lika. Harva kuitenkaan tuntui välittävän tästä, sillä pyykin kuivaaminen ulkona kuului perinteisesti juuri siihen vuodenaikaan. Talven horroksesta heräävät pienet puodit ja putiikit olivat nyt ihmisjoukkojen kansoittamat ja harva pienikään kuja oli täysin hiljainen. Nuo vanhojen talojen ympäröimät kujat erosivat suuresti keskikaupunkia halkovista, leveistä, valkoisin kivin päällystetyistä paraatikaduista, mutta yhtä lailla molemmat kuuluivat kaupunkiin ja kummassakin näkyi alkavan vuodenajan odotus, pelko tai kaipuu. Hienollakin kadulla mahtavan virastotalon viereisessä rakennuksessa siivottiin tilaa keväälle. Talven pelokkaat pienet otukset olivat kadonneet jonnekin, kukaties minne. Astuessaan alas erään rakennuksen marmorisia portaita kohti kuhisevaa kaupunkia Laea tavallaan ymmärsi heitä, ellei jopa kadehtinut.

Ensin suurta katua alas, kolmisen sataa vuotta eläneen kuninkaan patsaalta oikealle (harvinaisen kookas kuningas, todellakin), jota seuraavaa katua taas piti kulkea eteenpäin aina katujen kulmauksessa olevalle hattukaupalle asti. Sen näyteikkunan äärelle Laea pysähtyi hieman pidemmäksi ajaksi kuin hänen oli tarkoitus, mutta lähti kuitenkin ripeästi eteenpäin huomatessaan erään myyjän tulevan melkein tyhjästä kaupasta häntä kohti. Puolijuoksua hän kulki pienen puron ja sitä ylittävän sillan yli, pysähtymättä katsomaan alas virtaan tai sillan kaiteisiin nojailevia ihmisiä. Siitä taas käännös oikealle, vasemmalle ja eteenpäin, kunnes naisen oli hankala edes muistaa mistä hän oli tullut, mutta ainakin hän oli perillä siellä minne hän oli suunnitellutkin menevänsä. Hieman syrjäinen asuinalue, tai enemminkin rauhallinen lähiö, jossa keskusta-alueen monen perheen yhteisasunnot vaihtuivat tilavimpiin omakotitaloihin, joita ympäröi usein puutarha. Tutkiskellen hieman muistivihkoonsa piirrettyä karttaa nainen käveli mielestään oikean talon eteen. jatkaen matkaansa puutarhakäytävää pitkin hieman hämmästyneenä. Talo, kuten käytäväkin oli ollut varmaan joskus ollut kaunis, mutta nyt selvästi sen hoitaja oli kyllästynyt tehtäväänsä lopullisesti ja tuonut koristeiksi vain muutaman puutarhatontun, kaksi ruukkukasvia. Muita kasveja, eikä edes kunnon nurmikkoa pihalla ollut, nuo kaksi yksinäistä kasvia tuntuivat siksi pihamaalla niin yksinäisiltä. Niiden lehdet viistosivat maata ja niiden kukat lurpsahtelivat väsyneenä kohti maata ja monet näyttivät kärsivän samalla lailla ilmansaasteista kuin keskustankin kasvit. Valkoinen ei ollut koskaan aivan valkoinen vaan harmahtava. Koristeiden lisäksi pihalle oli kerätty kasoittain tavaraa, lähinnä laatikoita ja muutama huonekalu, jotka oli aseteltu huoneen muotoon. Vihreällä, kauhtuneella sohvalla kiipeili kadun toiselta puolella kasvavasta puust alas tullut orava, joka repiessään hampaillaan sohvan pehmeitä sisusvilloja ulos teki sitä selvästi vanhasta tottumuksesta ja täysin vailla pelkoa tai epäluuloisuutta. Piha ei siis ollut aivan kolkko ja kolkuttaessaan oveen Laea pystyi kuvittelemaan rouva Oravan pitämään joka ilta siellä teekutsujaan.

Nuori, vaaleahiuksinen mies aukaisi Laealle oven. Nainen selitti hieman hermostuneena tulleensa kysymään Herra Mahranpurulta apua ja tietoa eräästä kirjasta. Mies, tai poikahan hän vielä oli, vaikka iältään varmaan siinä kahdenkymmenen tienoilla, totesi ymmärtävänsä ja nostettuaan yhden kaatuneen puutarhatontun pystyyn hän pyysi Laean sisemmälle. Lasethija Mahranpurusta kuulemma tuskin olisi mitään apua asiassa, sillä hän oli tekemässä parhaillaan jotain koetta, joten Laea ja poika, Jovian jäivät odottamaan häntä keittiöön. Kummastakaan ei kuitenkaan ollut toiselle erityisesti seuraa, sillä Jovian näytti enemmän tai vähemmän turhautuneelta sen hetkiseen tilanteeseen, maailmaan tai johonkin ja Laea taas osannut aloittaa keskustelua. Keittiön liedellä kiehui vesipannu, joka suhisi hieman ja huoneeseen kantautui muita pieniä ääniä, kuten vaikkapa lattian narina ja pieni tuulesta johtuva kohina. Keittiö oli perinteisesti rauhallinen paikka, kuten se oli siinäkin talossa. Äkillinen pamahdus, joka tärisytti taloa ei vienyt kumma kyllä huoneen tasaisuutta mihinkään, sillä vaikka Laean sydän hakkasikin, jatkoi huone muuten samanlaista elämäänsä kuin äskenkin. Sihisevä pannu ja humiseva talo, kuten aikaisemminkin. Joviankaan ei vaikuttanut järkyttyneeltä, vaan hän yksinkertaisesti nousi paikaltaan mutisten palaavansa kohta. Huomatessaan miehen rauhallisuuden nainen tunsi olonsa harvinaisen tyytyväiseksi, kun hän ei ollut edes huudahtanut äänen kuullessaan. Savun tuoksu valtasi huoneen, aivan kuin jossain olisi palanut.

[Tulinpas, aivan kuten lupasin, katsottuani KKM:n ensin loppuun :D Todellinen tyhjänjauhamisen riemuvoitto tämäkin viesti, mutta joo]

[kazeno]

Vihainen mulkaisu, joka varmasti ei ollut omiaan kauneuskilpailussa, tervehti tulijaa. Lasethija ei voinut käsittää mikä nuorisoon oli nykypäivinä mennyt, kun ne noin rynnivät toisten taloihin sisään! Tuota kyräilyä kesti kuitenkin vain hetken, kun jo tuon maerin tyypillinen sulkeutuneisuus otti vallan ja mies mutisi hiljaisen ja tönkön tervehdyksen kyyristyen silminnähtävästi kasaan. Harmaat silmät vaelsivat levottomasti tutkiskellen tiiviisti seiniä ja hyllyjä välttäen parhaansa mukaan tuota, nyt jo haltiaksi - mutta yhtä lailla röyhkeäksi, sitä mielipidettään mies ei ollut lähiaikoina muuttamassa - havaitsemaansa, tyhjästä pöllähtänyttä naista. Sirot sormet nojasivat kuin turvaa hakien pöytää vasten ja alkaen sitten tunnustellen sen tuttuja koloja, joita eri kokeet olivat saaneet aikaan. "... mm, tuota, voinko olla jotenkin avuksi..?" maeri sai inahdettua siirtäen uskaliaasti katseensa lopulta naisen saappaisiin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti enempää esitellä loistavia asiakkaidenkäsittelyn taitojaan, pieni ja yllättävän - tosin ehkä pienen älyllisen päättelyn jälkeen ei niin yllättävän - paksu ovi aukeni varovasti ja sisään pisti nuoren, vaaleahiuksisen miehen pää. "Setä, onnistuitko tällä kertaa sen kokeesi kanssa?" kysyi tuo uusi ilmestys. Huomatessaan haltianrontin nuorimies astui kiireesti huoneeseen ja hymyili lämpimästi naiselle. Lasethija huokasi lähes äänettömästi helpotuksesta ja ilahtunut hymy käväisi hänen kasvoillaan miehen nähdessä veljenpoikansa. Nyt jo paljon rentoutuneempana otti hän pari askelta lähemmäs kaksikkoa kohti; Jovianin täytyisi ehkä kysyä tarkennusta johonkin, sillä vaikka nuorukainen hänen mielestään nokkela olikin, saattoivat asiakkaat kysyä mitä omituisimpia kysymyksiä, joihin tämä ei aina osannut vastata. Väliin jäi silti vielä pari kolmisen metriä tilaa. Maerin pettymykseksi Jovian pyysi haltianaista siirtymään keittiön puolelle, mutta, kuten Lasethija hyväntahtoisesti ajatteli etenkin kun kyseessä oli hänen veljenpoikansa, kaikilla on huonotkin puolensa. Omasta puolestaan hän olisi toivottanut haltianaisen sinne missä pippuri kasvaa, mutta tuolla pollalla hän kyllä tajusi olla sanomatta mitään ajatuksistaan ääneen. Useimmat pystyivät lukemaan sen jo hänen käytöksestään. Veljenpoika oli siis etenkin liike-elämän kannalta oikea jumalten lahja; näin ajattelivat niin Lasethija kuin hieman virkistynyt ja laajennut asiakaskunta.

Noustessaan kapeita portaita noiden kahden perässä talon asuintiloihin, Lasethija pani yhä kasvavaksi murheekseen merkille keittiössä olevan lisää vieraita. Jovian loi häneen anteeksipyytävän katseen, jolloin maeri ei voinut kuin huokaista uudestaan ja istuutua - tietenkin mahdollisimman kauas niin tuosta mustahiuksisesta haltianheitukasta kuin epäilyttävänvärisestä ja -näköisestä kiadunaisesta. Hän siis istuutui pöydän päähän seinäpaikalle ja ristien kätensä asettui vaiti kuuntelemaan mitä sanottavaa vierailla olisi. Eipä voinut kuitenkaan olla epäilemättä, että tuo ystävällismielinen nuorimies pitäisi vieraat täällä vielä pitkään, sikäli kun pystyi liedellä kiehuvasta teevedestä päättelemään. 'Haltia ja kiadu. Mikä harvinaisten otusten näyttely minun keittiööni on saapunut', mies ajatteli sapekkaasti itsekseen siirtyen taas tutkiskelemaan pöydän pintaa.

[Hiippari, jatkosi ovat masentavia kun niitä vertaa omien tekstieni pituuteen... -.-']

[olympos]

Mulkaisu sai jo haltianaisen harkitsemaan olisiko kannattanut kuitenkin sanoa muka nololla äänellä jotain siitä kuinka oli vahingossa tullut väärään taloon ja kenties sitten siirtynyt nopeasti pois, mutta hylkäsi ajatuksen. Hän taisi olla vähän liian utelias, ja mistä sitä tietää vaikka täältä löytyisi mitä kiintoisia aineksia johonkin tarinaan. Kokemuksen mukaan alkemisteista – jollainen tämä mies ilmeisesti oli – sai hyviä tarinoita, tai ainakin mukavan alun jota voisi hieman parannella. Ja muutenkin, heti kysymyksen jälkeen paksun oven takaa pilkisti vaaleatukkaisen pojan pää. Vai oliko tuo sittenkin lapsi?, hän mietti rypistäen kulmiaan mutta seuraten tuota lasta – tai nuorta – keittiöön. Maereista ei ikinä tiennyt, he elivät vain pari vuotta ennen kuin jo kuolivat, tai ainakin siltä se tuntui. Tüile piti itseään kuitenkin nuorena, ja nuo muut varmaankin taas olisivat pitäneet häntä ikivanhana jos kuulisivat oikean iän. Oliko hän yli puolet vanhempi kuin kukaan maeri? Ei kai nyt sentään…

Keittiöstä löytyi yllättäen lisäksi kiadu. Tästä voisikin todella tulla jokin hyvä tarina, kunhan tuo mies ei heittäisi häntä ulos. Ilme ainakin ei ollut kovin iloinen, ja haltia epäili sen johtuvan hänestä itsestään. Jos hänet kuitenkin oli kutsuttu jo teelle voisi hän ehkä jäädäkin hetkeksi aikaa vielä tähän paikkaan, katselemaan. Tüile huomasi tuoneensa vahingossa ulkopuolen pölyjä sisälle mutta sille ei enää voinut mitään. Mutta tuo mies tuskin sen takia käyttäytyi niin – vihaisesti?, varsinkin se alue jonne Tüile tupsahti, oli kuitenkin näyttänyt niin räjähtäneeltä että vähästä lisästä pölystä kukaan ei välittäisi. Mutta toisaalta… hän ei tuntenut ketään näistä ihmisistä täällä. Keittiö kuitenkin tuntui mukavan siistiltä, suorastaan kodikkaalta. Teevesi kiehui pannulla ja keskellä aluetta oli melko vähän kärsinyt, tukeva puupöytä.
”Nimeni on Tüile Hopeatammi, hei kaikille” hän sitten sanoi heleällä äänellään, hymyillen hieman turhankin maireasti. Hänen äänensä oli aina ollut kaunis, ja teen juominen hunajan kanssa piti sen sellaisena vieläkin. Ja se olikin hyvä, hän kun suorastaan eli äänestään. Tuskin kukaan halusi kuulla kenenkään raakkujan suusta mitään tarinoita tai lauluja? Kyllä sen takia pystyi hieman vaivautumaan, ja keittämään usein teetä sekä lisäämään siihen hunajaa. Hänen pitäisi muuten ostaa sitä lisää. Sekä teenlehtiä. Ja kaikkea muuta mahdollista ja tarpeellista, kuten lankaa, leipää, uusi viitta – ne mokomat kakarat, saisivat mennä kiusaamaan joitakin muita kuin kunniallisia haltioita! – sekä kaikenlaista muutakin. Luultavasti kävisi taas niin että hän ostaisi kaikkea muuta kuin tarpeellista vähillä varoillaan, ja tietenkin kaikki paikat olisivat täynnä umpihumalaisia maereja joita ei kiinnostanut muu kuin seuraava tuoppi. Ei ainakaan kenenkään tuntemattoman haltianaisen rahapussin lihottaminen, kun siitä vastineeksi olisi vain tarjolla rahoja. Kaupungeissa oli se huono puoli, että siellä joko sai rahaa joko todella paljon tai ei mitään. Kylissä sentään oli aina ainakin lapsia, ehkä myös aikuisia joiden viihdyttämisestä saisi ainakin katon päälle ja lämmintä ruokaa. Tüile palasi jälleen siihen hetkeen, tuohon keittiöön. Haltian huomio siirtyi tuntemattomaan kiaduun. Hän oli koko elämänsä aikana tavannut kaksi – vai peräti kolme? – kiadua vaikka varsinkin eräässä vaiheessa elämäänsä. Tuo omisti kiintoisan vaaleansinisen ihon ja epämääräisen väriset hiukset. Ehkä se sävy oli jostain mereltä, hän ei ollut aivan varma. Haltia ei ollut oikein perehtynyt mereen, yleensä hetken kannella pyörimisen jälkeen laivalla matkustaessa pahoin vointi vei vallan. Laivoista muuten tuli mieleen, kohta voisi lähteä taas pois Relembikistä. Lirembie, siellä voisi olla mukavaa. Viime käynnistä olikin jo ainakin kolmekymmentä vuotta, ellei vielä enemmänkin. Kuikansulkaa voisi käydä tervehtimässä pitkästä aikaa… Tüile hävisi jälleen muille maille kunnes keittiössä puhuttiin jotain.

// Ja minä aivan masennun tarinoideni laadun kanssa kun vertaan teihin. -_-' Ja Hiipparikin...

[Hiippari]

[Muokkasin edellisestä viestistä hameen pois, eli Laea on taas mies. Naiseus ei vaan sovi tällä hetkellä Laean olemukseen]

Savu ja haju vaatteissa, talossa ja ilmassa on aivan kuten viiltohaava sormessa. Aluksi se joko järkyttää tai tuntuu mielenkiintoiselta, riippuen henkilöstä, mutta haavan tulehtuessa tai alkaessa vuotaa kunnolla ei sen rautaisesta tuoksusta tai pienen veriläiskän esteettisyydestä puhdasta kangaspalaa vasten ole mitään iloa. Aivan kuten huonetta verhoava sumea, tumma sauhu, joka alkoi nopeasti leirinuotion kitkerän pehmeän tuoksun sijaan muistuttaa hellalle sulavaa metallista kauhaa tai uunissa huonosti palavaa kalikkaa ei yksi elämän ylläpitäjästäkään ole parhaimmillaan valuessaan holtittomasti sinisten suonien väärää puolta alas. Sauhu sai Laean yskähtämään hieman, mutta hetkeen hän ei viitsinyt tai ehkä ennemminkin kehdannut nousta ylös. Tähän päätelmään hän oli mielessään päätynyt ja koki sen hyväksi, ellei parhaimmaksi vaihtoehdoksi jo myös talon omistajan ammatin vuoksi. Liedellä kiehuva teepannu luonnollisesti näytti tavalliselta keittiökapistukselta, mutta pieni vainoharhaisuuteen kääntyvä varovaisuus tuskin tekee pahaa talossa, jossa vain hetki sitten oli oletettavasti räjähtänyt jotain. Vaikka kaipa harvat tiedemiehet keittiössään liemiään kiehuttavat. Sille tuolille istumaan ja odottamaan oli Jovian hänet ohjannut, joten ensiksi pannun alkaessa porista ja viheltää ei Laea tehnyt muuta kuin heilutteli jalkojaan osumatta koskaan maahan ja tarkkaili uunin ja hellan ympäristöä. Hänen sormensa painuivat hiusten sekaan, sivelemään ja pyörittelemään kiharia auki, sekä uudestaan sotkuun. Veden kiehuessa melkein yli Laea lopulta nousi ylös napaten pannun pois liedeltä hellakoukun avulla. Jostain syystä tuo tavallinen, kuparinen astia tuntui turvallisemmalta muutaman kyynäränmitan päässä, tosin seuraava ongelma oli sitten sen laskeminen jonnekin muutenkin täydessä keittiössä.

Ensimmäisenä ovelle ilmestyi Jovian, jonka ilmeestä oli vaikea päätellä mitään, jos sen hiusten alta edes kokonaan näki. Ensimmäiseksi mies nappasi koukun ja sen päässä heiluvan vesipannun ja työnsi ikkunan auki. Palaneen käry vaihtui pian raikkaaseen ulkoilmaan, jossa sekä haistoi että maistoi kevään. Muut huoneeseen tulijat, keski-ikäinen maerimies ja naispuolinen haltia saivat siis hengittää ainakin edellistä pisteliästä savusumua puhtaampaa sisäilmaa. Näiden uusien tulijoiden myötä Laea tunsi taas olonsa hieman kiusaantuneeksi, varsinkin huomatessaan Jovianin tökkivän melkein sammuneita hellan puita, joista palaneen katku oli näemmä tullut. Kuuma vesikin näytti olevan tavallista teevettä ja siihen pudotetut tummat lehdet aivan tavallisia teenlehtiä. No, se olikin ollut oletettavaa, joten hyvä vain, ettei hän ollut päättänyt kohdistaa puhettaan ilkeästi metallisen varren päässä roikkuvalle pannulle, vaan oli ollut hiljaa miettiessään sille uutta olinpaikkaa. Jokin mystinen olisi tilanteessa ollut kuitenkin mielenkiintoista, sillä siinähän tapauksessa ei tilannetta olisi voinut seurata kuin toinen vastaava erikoinen tilanne. Nyt kuitenkin kaikki pöydän ääressä olijat vaikuttivat kovin vakavilta, joten väkisinhän siinä tunsi olonsa hermostuneeksi ja typeräksi. Tälläkään kerralla tunteiden alkuperää oli vaikea eritellä, sillä kahvipannulle puhuminen kaikessa typeryydessään olisi ollut Laean mielessä melkoisen varteenotettava vaihtoehto, vaikka se nyt naurettavalta kuulostikin. Laea käänsi päätään hieman alaspäin sukien automaattisesti hiuksiaan edestä taakse ja takaisin päätyen lopulta kompromissiin; hiukset roikkuivat kasvoilla kuten yleensäkin kotoisasti. Naisen asento oli kuitenkin rento.

Haltia aloitti puheen, mikä oli ainakin jonkinlainen helpotus Laealle, ainakin niin kauan kuin haltia piti puhetta yllä. Loppuen lopuksi hän ei sanonut muuta kuin nimensä ja tervehti muita. Kiadu päätyi sitten itsekin samaan ja esitteli itsensä. Hänen sanojensa jälkeen hetkeksi tuleva hiljaisuus pakotti naisen kuitenkin jatkamaan.
”Tulin kirjojenne takia”, hän aloitti ja selitti koko muunkin asian rauhallisesti, innostuen asiastaan vain mielessään. Niinhän se yleensäkin meni, hänen elämässään, oikeammin ajatuksissa oli vain liikaa jossittelua ja pohdiskelua, joten oli melkeinpä harmillista ettei hän osannut aina antaa ulkoisesti yhtä kiinnostunutta kuvaa itsestään. Kaikkea ei voi saada olisi siihenkin niin masentava kommentti, ettei sillä lailla voisi valehdella edes itselleen.

[En tiedä millaisen kuvan muut saavat Laeasta, mutta se ei ole yhtä häröilevä toimiessaan tai liikkuessaan jne. kun ehkä sen ajatuksista saa kuvan. En nyt osaa selittää kunnolla, kuten näkyy, heh]