Pahan Älä Salli Elää

[Ryuuko]

Yö, kostea sellainen. Oli juuri satanut, ja metsä oli märkä ja maa hyvin upottavaa. Yksittäisia pisaroita roikkui tummarunkoisten puiden oksilla, kukin tippuen vuorollaan antaen taas toisille pisaroille tilaa. Kuunvalo heijastui näistä kalman kalpeana. Näkyä olisi jollain tasolla voinut pitää ehkä aavemaisena. Vain pisaroiden tippumisen luoma "tip-tip" ääni rikkoi hiiskumattoman hiljaisuuden. Se olikin hämmentävää, sillä yleensä yöaikaan metsän eläimet alkoivat heräillä ja tehdä öisiä retkiään. Ei kuitenkaan tällä kertaa ilmeisesti.

Jossain räsähti. Oksa oli katkennut, ja räsähdystä seurasi kiivas hengitys ja sammalten seassa rämpimisen ääni. Joku ilmeisesti kulki lähistöllä ja kovalla kiireellä kulkikin. Hengityksestä saattoi päätellä, että tämä oli jo juossut pitkään.
Pian pimeydestä ilmestyi mustaan kaapuun varjostautunut hahmo - ei kuitenkaan aavemaisena. Tämä tapaus vaikutti pikemminkin surkealta tuon kapunsa kanssa, joka tuntui tarttuvan joka ikiseen oksaan. Kaapu oli märkä ja liimautunut kantajansa ihoa vasten.
Lopulta hengästynyt pääsi aukealle. Tämä katsoi ympärilleen ja kumartui vähän antaen hengitykselle tietä.
"Ei tämä kirottu vaatekappale ole kuin tiellä. Eikä siitä muutenkaan ole mitään hyötyä, paljastin itseni jo", tuo sanoi, saatuaan hengityksensä tasaiseksi. Hän tarttui kaapunsa rintamukseen, ja voimalla repäisi sen pois päältään. Kankaanriekaleita tippui sinne tänne, ja kohta se suurin lensi ilman halki tipahtaen johonkin vilkkaaseen puroon.

Kaapua kantanut henkilö oli mustahiuksinen ja oikeissa olosuhteissa varmasti pelottava mies. Tässä tilanteessa hän kuitenkin näytti varsin riutuneelta ja kärsivältä. Mies oli laiha, ja yllään hän kantoi vaatteita, joita kuka tahansa vastaantulija olisi saattanut käyttää: musta tunika, jonka hihat olivat valkoiset. Vyötäröllään hänellä oli ruskeasta nahasta tehty vyö. Jaloissaan miehellä oli ruskeat suorat housut, joiden lahkeet oli tukittu säären puoliväliin asti ulottuviin saapikkaisiin - luultavasti siksi, etteivät ne tarttuisi joka ikiseen risuun ja oksaan, joka maassa sattui makaamaan.
Vaatetusta kuitenkin merkitsevämpää ja kummallisempaa oli miehen ihon kalpeus. Kuunvalossa tuo näytti melkein epäkuolleelta olennolta noine lommoilla olevine poskineen ja kalpeine kasvoineen. Ja jos sattui katsomaan lähempää, miehen silmät olivat leiskuvan punaiset.

Mies oli Distrais, "pahan jumala". Ja ilmeisesti myös pulassa. Tai ainakin aina se, että hänen silmänsä eivät olleet sen luontaisen myrkynvihreän peitevärin alla, kertoivat, että hänen magiankäyttönsä oli juuri sillä hetkellä rajoitettua ja mitä luultavammin siksi, että hän oli käyttänyt sitä vasta äskettäin aivan liikaa. Silloin hän tapasi yleensä käyttää kaiken jäljellä olevat voimansa valtavan pahan auransa kaitsemiseen, mikä oli tosin kovin vaikeaa ja raskasta; vajailla voimilla ei sitä auraa helpolla kaitsettu. Lopuista (näkymästä, olemuksesta ja siitä, että mies juoksi jotain pakoon) saattoi päätellä, että hän oli tehnyt juuri jotain suurta, mikä ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, ja saanut sitten niskaansa kasan vihaisia miehiä ja naisia.

Ja jos näin päätteli, päätteli tosiaankin oikein: etäältä alkoi kuulua huutoja. Taistelun huutoja. Talonpoikaismaereista koostuva armeija heinäseipäineen ja soihtuineen oli lähtenyt demonin perään aikeinaan ilmeisesti naulata tuon pää kylän päätalon seinälle.
"Taas sitä mentiin", demoni mutisi itsekseen ja lähti juoksemaan niityn poikki varoen samalla jalkojaan; niityt olivat petollisia, eikä koskaan tiennyt, jos heinikon keskellä oli pieni kivi, johon saattoi kompastua.
'Tämä on noloin ja rumin tahra, mikä menneisyyteni saattaakaan tulla. Minä, Distrais, pahuuden demoni ja mustan magian mestarillinen hallitsija, joudun juoksemaan karkuun vaivaista maerijoukkoa. Tästä ei kyllä kukaan saa tietää', mies ajatteli, ja pääsi lopulta aukean toiseen päähän. 'Kunpa en olisi ikinä aliarvostanut maagisen siirtymisen taitoa. En hallitse sitä näin heikoilla voimilla, koska en ole tarpeeksi taitava siinä lahkossa.'

Jostain puiden siimeksestä suhahti nuoli. Se kiisi halki ilman, ja ennen kuin Distrais ehti tajutakaan, se iskeytyi jo miehen pohkeeseen saaden tämän parkaisemaan ja kaatumaan heinikon keskelle.
"Kaadoin sen! Kaadoin sen! Tulkaa tänne! Se on täällä! SE ON TÄÄLLÄ!" Joku, ilmeisesti hyvin nuori henkilö huusi aukean reunasta. Sitä huutoa seurasi monta muuta huutoa, ja hajaantuneet maerit alkoivat ilmeisesti kerääntyä aukealle.
'Kirottu maerin heikko verivuotakoon se minusta pois', Distrais ajatteli kompuroidessaan ylös nuoli yhä jalassaan. "Minua ette saa, kurjat, saastaiset olennot!" Tämä karjaisi ja lähti taas juoksemaan. Viime hetkellä hän ehti erään puun taakse suojaan, kun häntä kohti jo kiisi kymmenkunta nuolta, joista osa jäi törröttämään puuhun ja osa katosi pimeään metsään.
'Huh, se oli lähellä', demoni ajatteli, ja pinkaisi jo juoksuun, joka kuitenkin katkaistiin lyhyeen: joku ilmestyi erään kookkaan puun takaa ja iski voimakkaasti saalistettavaansa vankkarakenteisella kepillä vatsaan, saaden tämän lennähtämään sen paineesta maahan yskimään ja haukkomaan henkeä. Teko oli demonille kohtalokas: saman tien sieltä täältä ilmestyi paikalle maeritalonpoikia, joista kukin osoitti Distraisia jollain terävällä: toiset hiilihangoilla, toiset heinäseipäillä, jotkut miekoilla ja harvat nuolilla. Yksikin liikahdus olisi saattanut tietää demonille kuolemaa.

Tikahtumatonta hiljaisuutta kesti ainakin viisitoista sekuntia, joiden jälkeen demoni kohotti hiukan kulmiaan.
"Joten-", hän aloitti, kun joku jo syöksähti väkijoukosta ja potkaisi häntä kylkeen.
"Sinä kirottu saasta! Senkin inhottava mato, tapoit vaimoni ja lapseni! Minä tapan sinut! Minä tapan sinut! Tapan, tapan, TAPAN!" Tämä sanoi tarttuen demonia kurkusta, saaden tämän köhimään. Joku syöksähti miehen takaa ja tarttui tätä käsivarsista vetäen pois Distraisin kimpusta.
"Pitäkää tuo hullu erossa minusta, jos haluatte elää", hän sanoi.
"Ja mikäs sinä olet sääntöjä latelemaan? Yksikin temppu ja olet kuollut nopeammin kuin ehdit sanoa 'Vitsi vitsinä'", joku huudahti.
Distrais havaitsi alakyntensä. Ei olisi viisasta vapauttaa auraa ainakaan nyt, sillä järkytyksestä nopeiten selviävät piikittäisivät hänet hangoillaan kuoliaaksi. Demonilla ei näyttänyt olevan pakotietä.
"Minulla on tämä maaginen köysi, joka sitoo minkä tahansa magian käyttäjän - jopa ne voimakkaimmat. Sain tämän isoisältäni..." Joku puhui väkijoukossa, ja tuskin kesti sekuntiakaan, kun demoni saattoi jo havaita olevansa ainakin kymmenen körilään ympäröimä. Nämä köyttivät vihollisensa magiaa torjuviin ja imeviin voimakkaisiin mustiin köysiin.
"Näiden pitäisi pitää sinut ruodussa, ruoja. Se, että tuhosit melkein koko kylästämme pelkästään siksi, että et saanut oikeanlaista leipää... Se oli hyvin väärä teko. Ja me näytämme, miten väärien tekojen tekijöille täällä käy."
Ja niitä sanoja seurasi pelkkää mustaa; Distrais kolkattiin takaa.

(( Tämä on siis YKSINPELI, jota jatkan sitten joskus kun on tylsää. Liittyä toki saa jos on ihan pakko. Aikomukseni on kuitenkin pitää tämä vain omana ja Distraisin ympärillä pyörivänä pikku tarinana, jota joku saa lukea jos jaksaa. Tekstin laadusta en ole varma, en jaksa juuri nyt lukea sitä läpi. ))

[Amelia]

(( No mä nyt kuiteskin tungen tänne. Hahhaa > 8 DD ))

Kylmät sadepisarat näyttivät muodostavan ilmaan pyöreän, monimutkaisen, mutta silti säännöllisen kuvion. Normaalisti pisarat olisivat pysytelleet paikoillaan, mutta nyt jokin muu sai ne liikehtimään. Sadehelmien keräytyessä yhteen ne putosivat aina samaa linjaa pitkin alas, kuin jonkin niitä ohjaillessa. Tämän liikereaktion aiheutti yksi pieni, vaivainen hyönteinen. Se oli jumissa, eikä se päässyt pois. Ei, vaikka kuinka yritti.
Hyönteisen pyristellessä pisaroiden keskellä näkymätöntä lankaa pitkin lähestyi saalistaja, uhkaavan määrätietoisin liikkein. Se ei jäänyt odottelemaan, vaan meni tämän tuomitun luokse, ikään kuin tavallinen maeri ruokaostoksia tekemään. Yksi pieni pistos hyönteisen pehmeään ruumiseen, ja se meni täysin veltoksi, kuin henki olisi kaikonnut siitä sillä sekunnilla - ei, myrkky vain lamaannutti sen. Hyönteinen pysyi edelleen elossa, tuntien kaiken. Pian saalistaja alkoi mustien raajojensa avulla kierittämään uhriaan tiheän seittikerroksen peittoon, huolellisesti, huolellisesti...

Pari mustansinisiä silmiä seurasivat tätä tapahtumaa lähes intensiivisesti. Todellisuudessa tämän henkilön katse kuitenkin tuijotti äskeistä petollista seittiä silmät lasittuneina, mitään näkemättä. Hän ei ollut kiinnostunut hämähäkeistä pätkääkään, sillä ne olivat hänelle arkipäivää (olivat olleet tasan tarkkaan jo likimain 200 ihmisvuotta). Sitten tämä sotilaan varusteisiin pukeutunut naispuolinen haltia hätkähti, musta letti siirtyen selän puolelta aina olkapään kautta oikeanpuoleista solisluuta vasten lepäämään. Larethian, tuo kumma ilmestys, palasi takaisin maan pinnalle ajatuksistaan. Hänen hiukan kissamaisen vinojen silmien pupillit laajenivat, ja nainen näki nyt paljon tarkemmin.
Yö oli alkanut varsin mukavasti, vielä yhtäkään häiriköintitapausta ei ollut saapunut sotilaiden korviin. Larethian huokaisi syvään - liian aikaisin. Nanosekunnin ajan haltia tunsi oudon värähdyksen tajunnassaan, kuin valtavan suuren paineaallon. Sitten rakennukset hänen ympäriltään romahtivat kasaan. Hoikkarakenteinen, mutta silti suhteellisen lihaksikas haltianainen älähti hämmennyksestä sekä epäsukosta, nousi pystyyn vaistomaisesti, mutta menetti tasapainonsa heti. Haltia kaatui maahan selälleen ja tunsi sitten pistävää kipua kyljessään (kylki oli kolahtanut suoraan kiveen, jonka päällä Larethian oli vain hetki sitten istunut). Ilmaan nousi pölyä, huutoja, sekä vain Larethianin aivoissa rekisteröityvät maan värähtelyt ja ilmavirran muutokset.
Noustessaan ylös kostean märästä maasta Larethian ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla kiitollinen vai pahoillaan. Näytti siltä, että ainakin puolet kylästä oli tuhoutunut (miten, se oli sitten eri asia), ja sieltä täältä kiiri korviin vahingoittuneiden valituksia, sekä elämän ja kuoleman rajalla häilyvien pölystä täyttyneiden keuhkojen aiheuttamaa köhinää. Larethianin tarkkaakin tarkempiin korviin kantautui sitten suuren maerijoukon suunniltaan olevaa raivoamista sekä ylenpalttista hälinää. Oliko jotakin tapahtunut, vai mistä tuo meteli johtui? Haltia otti pari pikaista askelta, jonka jälkeen hän kiihdytti vauhtinsa juoksuun.

Pian tämä pääsi lähemmäs meteliä, ja Larethian saattoi nähdä mustaan kaapuun kietoutuneen hahmon, mitä todennäköisimmin miehen. Tämä juoksi kuin itse jumalien kiroamana, mutta pian se syy selvisi; kylän miehet jahtasivat häntä. Tuo oli siis syyllinen, yksi mies? Larethian ei voinut uskoa, että tällainen tuho lähtisi yhdestä ainoasta olennosta, mutta toisaalta.. se olisi selittänyt hänen aikaisemman, oudon tuntemuksen.
Joku napautti kevyesti haltiaa olkapäähän, ja tämä kääntyi (Larethian kääntyi itse asiassa jo aikaisemmin, ennen kuin se "joku" ehti koskettaa häntä). Haltianaisen kasvoilla oli yhtä tuima ilme kuin aina ennenkin - ihan kuin hänen kasvojensa edessä olisi pyörinyt kärpänen, jota hän ei saanut hätistetyksi pois.
"Jetaihin, mitä sinä täällä käkit? Liiikettä niveliin, koko kylä on sekasorron vallassa!" kullanruskeahiuksinen keski-ikäinen mies sanoi tiukasti, välittämättä Larethianin ilmeestä. Mustahiuksinen haltia lähti liikkeelle, eikä jäänyt kuuntelemaan työtoverinsa mahdollista seuraavaa lausetta.

Vähän aikaa työskenneltyään haavoittuneiden ja raunioihin jääneiden parissa haltia kuuli taas huudettavan nimeään (niin oli tapahtunut jo kahdesti, mutta hän teeskenteli, ettei kuullut niitä). Viimein Larethian, varsin synkän ilmeen kera, ilmestyi paikalle.
"Mitä nyt, Zaryen?" hän huokaisi, ennen kuin kukaan ehti edes kertoa mistä oli kyse. Zaryeniksi kutsuttu mies hymähti, sillä hän tunsi Larethianin kyllä tarpeeksi hyvin ollakseen ottamatta tosissaan tämän synkistelyä.
"Sitä vaan, että pääset vahtimaan tätä kurjaa elukkaa tässä", Zaryen, maerimies, sanoi ja osoitti taakseen. Larethian kurkkasi toisen selän ohi ja näki, kuinka tajuttomana olevaa miestä talutettiin kohti yleisiä kellaritiloja. Haltian epäluulot kasvoivat. Miksi juuri hänen piti vahtia mokomaa räsynukkea?
"Keleph ja Artënëm tulevat mukaasi, tietysti. Mies ei ole vaarallinen ollessaan köytetty, vahditte vain ettei hän ala temppuilemaan mitään. Ja haluan, että te pidätte huolen myös omasta temppuiluistanne. Mies on syyllistynyt kamalaan rikokseen, mutta hän tulee maksamaan siitä. Antakaa asian olla toistaiseksi."

Kellarissa oli varsin tunkkainen ilma, jossa oli ikivanhan mullan ja tukehduttavan kosteuden sivuhaju. Maa vietti koko ajan alaspäin, mikä oli haltiasta varsin epämukavaa. Hän ei pitänyt paikoista, missä ei näkynyt taivasta. Tai ainakaan paikoista, jotka olivat maan alla.
Larethian ei ollut sanonut sanaakaan vähään aikaan. Hän oli vain istahtanut erään omenalaatikon päälle ja tuijottanut itsepäisesti tummaa seinää. Nyt, ehkä noin puolentunnin kuluttua haltian katse hakeutui tuohon tajuttomana tuolilla istuvaan mieheen. Kolmen sekunnin ajan Larethianin katse skannasi miehen kasvojen tuntomerkkejä muistiinsa, sitten se taas ampaisi seinälle. Jossakin vaiheessa Keleph ja Artënëm sanoivat käyvänsä haukkaamassa happea ja kehottavansa Larethiania olemaan tarkkaavaisena, mutta tapansa mukaan haltia jätti nuo sanat huomioimatta.
Kun nainen sitten viimein havahtui, huomasi hän istuvansa yksin tuon rikollisen seurassa pelkän kynttilän valon valaistessa kellaria.

[Ryuuko]

Jossain syvällä mielensä sopukoissa Distrais saattoi tuntea, kuinka häntä raahattiin köytettynä läpi kostean ja öisen metsän. Tavallisesti tajuttoman mielessä tuskin liikkui mitään, mutta Distraisia tuskin laskettiin tähän ”tavallisten” kategoriaan: melkein tyhjässä mielessään hän nimittäin saattoi tuntea myös voitonriemua, suunnatonta voitonriemua siitä, että oli päässyt taas kerran tuhoamaan ja tappamaan. Niin hän koki joka kerta onnistuessaan – tai no, ei hän ollut koskaan epäonnistunutkaan tähän mennessä. Mutta ilmeisesti sama tunne tuli myös epäonnistumisessa, kunhan vain joku oli kuollut. Lopulta, noin kahdenkymmenen kokoinen demonia saalistanut maeriryhmä pääsi kylänsä liepeille. Demoni oli tosiaankin tehnyt selvää jälkeä: puolet kylästä oli täysin raunioina kuin jonkin tavattoman luonnonmullistuksen jälkeen. Rakennukset, ladot sun muut luomukset muistuttivat nyt enemmänkin joltain mielikuvituksellisilta lautakasataideteoksilta, joiden logiikkaa vain taiteeseen perehtyneet ymmärsivät. Raunioista kuului tuskanparahduksia, jotka tosin olivat rutkasti laantuneet siitä, mitä ne ehkä puolisen tuntia sitten olivat olleet. Jotkut ilmeisesti olivat jo ehtineet kiiruhtaa auttamaan näitä onnettomia; huudot olivat enää vain epätoivoista kipua kuvastavia.
Maerijoukko hajaantui, ja viisi ryhmään kuulunutta miestä lähti raahaamaan tajutonta ruumista pitkin mutaista maata. Monet, jotka sattuivat huomaamaan tämän oudon saattueen, jäivät tuijottamaan, jotkut kävivät myös kysymässä, saaden vastauksen ”Ai tämäkö? Tämä on elukka, jota pitää rankaista”. Tajuton raahattiin läpi raunioituneen kyläpuoliskon, ja puolessa välissä matkaa yksi näistä miehistä pysäytti erään mustahiuksisen neidon ilmoittamalla tälle, että hän saisi vahtia tuhontekijää. Naista ei selvästikään miellyttänyt tehtävä – tai niin saattoi tuon ilmeen vaihteluista päätellä – mutta otti sen vastaan kuitenkin mukisematta.

Yleisille kellaritiloille päästyään Zaryeniksi kutsuttu mies jakoi ohjeita mustahiuksisen naisen työpareille, Kelephille ja Artënëmille, kun nämä olivat retuuttaneet vankinsa varsin kovakouraisesti kellarihuoneen halki aina kostean ja tunkkaisen kammion perällä olevalle tummapuiselle ja vankkatekoiselle tuolille saakka. Miehen nyökkäilivat komentajansa sanojen tahtiin aivan kuin olisivat aikoneet tanssia, ja kun Zaryen lopulta kääntyi kannoillaan ja lähti paikalta, nämä asettuivat kellarin sisäovenoven eteen vahtimaan, ettei kukaan pääsisi ulos tai sisään. Ja puoli tuntia siinä seisoskeltuaan miehet sanoivat mustahiuksiselle vartijatoverilleen – joka ei ilmeisesti noteerannut näiden sanoja (ärtymyksen saattoi lukea toisen, Kelephin, kasvoilta) – että menisivät ulos haukkaamaan raitista ilmaan. Ja sinne he ilmeisesti jäivätkin.

Hiljaisuutta jatkui, jatkui ja jatkui aina vaan. Tai no, kuinka olisi voinut olla jatkumattakaan: tajuton demoni lieni melko yksipuolista jutteluseuraa istuessaan tuossa tuolilla pää retkottaen rintaa vasten ja koko ylävartalo kädet mukaan laskettuina köytettynä mustiin magiaa imeviin ja torjuviin köysiin.
Ehkäpä kolmen vartin verran kestäneen melkein täysin katkaistumattoman hiljaisuuden jälkeen Distrais alkoi virota. Tämä avasi silmänsä hitaasti, ja todellinen järkytys oli, kun ensimmäiseksi tämä tajusi, että istui tuolilla – köytettynä! Kuka ihme oli hänet köysiin saanut? Hän tunsi vielä magian virtaavan suonissaan – hyvin heikkona tosin. Jokin selvästi imi hänen voimiaan, niin että ei kestäisi muutamaa minuuttiakaan, kun demonilla ei enää olisi riittävästi voimaa edes auransa hallitsemiseen. Eikä tuo halunnut tietää, mitä siitä seuraisi, jos aura vapautuisi. Ei ainakaan mitään hyvää. Niinpä demoni pyrki katkaisemaan köyden lopuilla voimanrippeillään, jotta voisi paeta, mutta köydet eivät antaneet periksi, ihan kuin olisivat olleet katkeamatonta terästä.
Aha. Minut on siis köytetty magiaa imeviin ja torjuviin köysiin. Voi helvetti. Ja nämä tietysti ovat sitten niitä kaikkein vahvimpia yksilöitä, joille en pärjää ollessani näin heikko. Paha maan ja mantereet periköön, erityisesti sen kylän. Vannon, että kun selvitän itseni tästä sotkusta, se kylä on ensimmäinen, joka saa kärsiä seuraukset’, demoni ajatteli mielessään nostaen lopulta päänsä, jotta voisi tutkia huonetta ympärillään. Se muotonsa, hajunsa ja kosteutensa puolesta vaikutti oikein paljon joltain hedelmäkellarilta – ja sitähän se olikin. Nurkkiin oli kasattu erilaisia laatikoita joista lähti selvä hedelmien katku, mikä oli demonin tarkkaannenään varsin epämiellyttävä haju. Hän ei pitänyt hedelmistä alkuunkaan.

Hedelmien hajun havaitsemisen jälkeen demoni vasta katsoi huoneen toiseen päähän, ja yllättyi näkemästään niin, että potkaisi hiukan jaloillaan maata, ja oli iloisen kolahduksen saattelemana selällään maassa tuolinsa kanssa. Hän oli yllättynyt siitä, että huoneessa oli ollut toinenkin henkilö, eikä demoni ollut havainnut tuota vasta kun näki hänet. Hah’rath oli nimittäin tottunut siihen, että terästetyillä aisteillaan hän vaistosi välittömästi toisenkin henkilön läsnäolon. Nyt ilmeisesti tämä ”kuudes aisti” oli niin turtunut, että Distrais ei ollut ollenkaan tajunnut, että kellarissa oli ollut vartijakin.¨
”No mutta tervehdys”, demoni sanoi lattialla maaten (ja pystymättä luomaan toiseen katsekontaktia) tuoliin köytettynä ja varsin kykenemättömänä nousemaan jaloilleen ainakaan omin avuin. ”Ja sinutko sitten palkattiin minua vartioimaan? Hah, tiedätkö edes, kuka olen? Voisin nyt jo pelkästään ajatuksen voimalla murtaa jonkin kivan pikku palasen katosta ja paiskata sen päällesi, jonka seurauksena vähintäänkin liiskaantuisit kuin hämähäkki”, hän sanoi tietämättä, kuinka sopiva vertauskuva hämähäkki olikaan, ja lisäten vielä ajatuksissaan: ’Paitsi että jos pystyisin, olisin tehnyt sen jo. Pitänee keksiä joku pakosuunnitelma. No, vartija on nainen. Naiset ovat heikkoina charmikkaisiin miehiin. Ehkä voin viekoitella hänet…’
”Ottaisitkohan nämä köydet pois? Ne ovat aika, eh, turhat tässä tilanteessa”, Distrais sanoi, yrittäen samalla pitää äänensä tasaisena. Vasta sanat sanottuaan hänellä kävi mielessään, että ne eivät ehkä sopineet yhteen edellisen lauseen kanssa. Ensin nyt uhata tappaa ja sitten yrittää saada toista puheella avaamaan köydet. Se jos mikä oli epäonnistuva suunnitelma.