Juhlatunnelmaa torilla

[Chichika]

//Näin Amelian luvattua että hahmojen sopii jakaantua, teenpä sitten pelin tänne... ^-^ Mukaan vaan mielellään kuka tahansa ^-^
Aloituspostaus ei nyt ole mitenkään päätähuimaavan hieno, mutta eiköhän tälläkin jotenkin alkuun päästä... //


Kaupungin keskellä oleva tori vilisi väkeä. Maa pölisi askelten jäljiltä, sadetta kun ei oltu saatu vähään aikaan, ja suuri ihmistungos saattoi tuntua joidenkin mielestä epämiellyttävältä. Kaksi ihmisjoukkoon varsin hyvin sulautunutta hahmoa taas eivät valittaneet moisista, sillä tunnelma keskustassa oli varsin hilpeä. Kyseessä oli mahdollisesti jonkinlainen pieni juhlatilaisuus, mutta siitä kaksoset eivät olleet tietoisia - olivathan he saapuneet kaupunkiin vasta vähän aikaa sitten - mutta osallistuivat kyllä mieluusti ilonpitoon.
Ajanviettotapoja näytti kaupungissa olevan monenkinsorttisia - varsin laadukkaista alkoholijuomista maksullisiin naisiin, joiden palveluita kaksoset olivat joutuneet torjumaan parikin kertaa. Vähemmän siveettömiä tapoja viettää aikaansa näytti olevan rento keskustelu ystävien kanssa ja erilaisten torilla myytävien herkkujen maistelu, joista valohaltioidenkin matkaan oli tarttunut muutama pieni hedelmä. Saatuaan tarpeekseen ympäriinsä käveleskelystä veljekset suuntasivat kohti torin laitamilla olevaa rakennusta, jonka pielessä oli hyvä istua ja tutkailla mahdollisia mielenkiintoisia henkilöitä, jotka saattaisivat olla tutustumisen arvoisia - komeita miehiä, mikä vielä parempaa. Toinen kaksosista syötti puoliajatuksissaan toiselle hieman mansikantapaisia hedelmiä, samalla kun seuraili edessä kulkevaa väkijoukkoa, nuolaisten sitten hedelmämehusta tahmaisia sormiaan. Jospa vain jokin mielenkiintoinen henkilö sattuisi kohdalle...

[Ryuuko]

(( Liitän tämän uuden hahmoni tänne, mikäli sinulla ei ole siihen mitään vastaan. ))

Oli kuuma ja kuiva kesäpäivä, ja sadetta oli varrottu jo monia viikkoja. Kuivasta, hiekkaisesta maasta nousi pölyä ja tukki useimpien olentojen keuhkot, ja sai nämä yskimään raivokkaasti väen tungoksen keskellä. Yskänpuuskat kuitenkin hukkuivat puheensorinan, tarjousten, kolinan ja kaikenlaisten muiden arkisten äänien alle, joita tori suorastaan raikui. Oli normaali arkipäivä. Tällaisia kaikki muutkin päivät olivat; päivät hukkuivat toistensa sekaan, ja useammallakin siinä menisi ajantaju. Hah'rathista kuitenkin tuntui, että kaikki olennot hänen ympärillään muistivat, mikä päivä oli, tai mitä kello oli, vaikka eihän päiviä edes toisistaan erottanut.

Tämä salaperäinen, mustaan kaapuunsa verhoutunut mies asteli väkijoukon keskellä. Ilmestys mahtoi olla melkoinen; kuinka joku pystyi pitämään niinkin paksua kaapua näin kuumana kesäisenä päivänä yllään? Totuus oli, että tuskin kukaan normaali, mutta Distrais olikin poikkeus, kiitos hänen tulisen verensä. Kuumuus ei koskaan polttanut häntä, pikemminkin silitti ja tuntui mukavalta. Olihan kuumuus osa tulta, ja tuli oli Hah'rathin paras ystävä.

Siinä kulkiessaan hän lähetteli hengellisiä tuskan kosketuksia vastaantuleville, jotka yllättäen pysähtyivät, hengähtivät ja jotkut jopa taipuivat kaksin kerroin. Välillä hän myös raotti kauhistuttavaa auraansa joillekuille, jotka kavahtivat, vilkaisivat Distraisia peläten ja pakenivat sitten paikalta niin nopeasti kuin suinkin pystyivät. Se ei ehkä ollut hauskaa, mutta demoni koki sen velvollisuudekseen. Mitä maailma olisikaan ilman sitä jokapäiväistä tuskaa, pelkoa ja surua, mitä hän tuotti? Aivan. Iloinen ja ihana paikka, jossa kaikki eläisivät onnellisina. Kaikki paitsi yksi: Distrais. Eikä sitä Distrais hyväksynyt. Muut saivat ja saisivat jatkossakin jakaa kivun hänen kanssaan.

Hetkeksi mies pysähtyi paikoilleen, eikä välittänyt etäisyydestä, mitä kaikki olennot häneen pitivät. Hän saattoi näyttää melkoisen oudolta tuossa keskellä katua seisoessaan, kuumana päivänä musta, varmasti tunkkainen kaapu yllään. Yleensä hänen asunsa ei tuottanut juurikaan huomiota, sillä kaapuhemmoja nähtiin näillä kujilla melkein joka päivä. Tänä päivänä Distrais kuitenkin oli ainut laatuaan, ja siispä hän päätti riisua kaavun, sulautuakseen paremmin joukkoon. Siirtyen sivummas tieltä, hän nykäisi kaavun yltään ja oli pakkaavinaan sen johonkin laukkuun, vaikka todellisuudessa hän häivytti koko kaavun magiallaan. Kaavun alta oli ilmestynyt varsin mustanpuhuva asukokonaisuus: musta kauluspaita, jonka päällä oli musta, nahkainen jakku ja jalassa mustat kangashousut, sekä kengät, jotka nekin - yllätys, yllätys - olivat mustat. Suoristauduttuaan jälleen, mies päätti, että olisi ehkä viisainta peittää silmien punaisuus magialla, koska punaiset silmät eivät olleet ihan jokapäiväinen juttu. Ja kerran silmiä Distraisin räpäytettyä, niihin levisi nopeasti vihreä väri, ja tuskin kukaan ehti tuota muutosta edes huomata. Näin Distrais saattoi kulkea väkijoukon keskellä vähemmän humiota herättävänä, kuin äsken.

Muutamia kymmeniä metriä kuljettuaan mies sai näkökenttäänsä kaksi varsin elämäänsä tyytyväisen näköistä miestä. Kaksosia, selvästikin, kun niin samoilta näyttivät. Mutta mistä moinen tyytyväisyys? Hah'rath koki välittömästi tarvetta antaa kaksikolle sipaus tuskaa, jotta nämä tietäisivät, millainen paikka maailma todellisuudessa on. Ja niinpä mies lähti noita kahta lähestymään, jotta säästäisi loihtimisessa energiaa (etäisyys nimittäin aina söi energiaa oman määränsä), kuitenkin niin huomaamattomasti, että harva tuskin havaitsisi tätä lähestymistoimenpidettä. Siinä lähestyessään hän myös suunnitteli erään läheisen rakennuksen sorruttamista. No, se saisi odottaa. Ensin hän kuitenkin iskisi näppinsä kaksosten mieleen.

[Chichika]

//Ei ole mitään vastaan, hyvä homma ^-^
...Mutta nyt Chin täytyy tsempata, tekstini näyttää kamalalta verrattuna sinen kirjoituksiin... -.-;; //


Valohaltia laski loput oranssihtavat, mansikan kaltaiset hedelmät astiassaan viereensä maahan. Ne maistuivat makeille, ehkä hieman turhankin makeille jotta niitä voisi syödä yhtään sen enempää. Eivät ne nälkää poistaneet, mutta sopivat hyvin tämänkaltaisissa tapauksissa syötäviksi.
Haltiat huokaisivat ja katselivat tylsistyneenä edestakaisin kulkevaa väkimassaa. Yksi maeri, toinen maeri, kolmas maeri... Yksikään ei noussut tarpeeksi esiin, jotta veljesten mielenkiinto olisi herännyt ja saanut heidät nousemaan paikoiltaan pieneen metsästykseen. Jotenkin he olivat odottaneet Letonilta mielenkiintoisempaa väestöä. Ehkä heidän olisi sittenkin pitänyt sen sijaan suunnata Lakiin.

Toinen kaksosista haukotteli syvään, hieroi silmiään ja painoi päänsä vasten toisen olkapäätä, supattaen vielä tälle jotain pienestä silmien lepuuttamisesta ennen kuin vaipui kevyeen uneen. Toinen tuhahti katsellessaan nukkuvan veljensä kasvoja. Kuinka tämä pystyi nukkumaan tässä painostavassa helteessä? Ainakin heidän olisi pitänyt siirtyä jonnekin varjoisempaan... Mies nosti veljensä hupun tämän päälle ajatellen sen pystyvän estämään auringonpistoksen mahdollisuuden, ja jäi ajatuksissaan sormeilemaan tämän valkeaa, silkkisen tuntuista hiussuortuvaa.
Haltia vilkaisi kirkasta taivasta, jonka läpi ei vaellellut ainuttakaan pilvenhaituvaa. Jostain syystä hänestä tuntui, että asia saattaisi muuttua varsin pian; oli juuri sellainen ukkosmyrskyä edeltävä hiostava, ahdistava ilma, joka muuttui nopeasti näennäisen kauniista salamointiin ja rankkasateeseen. Viimeksi mainittua tuskin kukaan täälläpäin harmittelisi, vaikka se markkinapäivän pilaisikin, mutta kaksosille se tarkoitti vain majapaikan etsimistä. Ja pian.

Yhtäkkiä valohaltia värähti tuntiessaan kylmät väreet selkäpiissään. Moinen ei varmasti johtunut säästä, edes ukkosen mahdollisuudesta, mutta mikä sen sitten olisi voinut aiheuttaa? Mies vilkuili ympärilleen yrittäen paikantaa tuntemuksen aiheuttajaa. Eihän sitä tiennyt jos joku olisi vaikka päättänyt pilailla heidän kustannuksellaan jonkinlaisilla taikakonsteilla, mutta kuinka todennäköistä se olisi?
Nopealla tarkastelulla lähistöllä ei näkynyt ketään epäilyttävää, mutta toisaalta väenpaljouteen piiloutuminen ei olisi homma eikä mikään, vaikka olisikin erikoisen näköinen. Eikä missään oltu määrätty että kyseisten pahojen tuntemusten tuottaja olisi epäilyttävän näköinen. Yhtä hyvin se saattoi olla tuo lemmikki-vesidinsä kanssa kulkeva maerityttönen (mikä itse asiassa tuntui varsin epäilyttävältä, pieni lapsi oli onnistunut kesyttämään vesidin!), tai vaikka tuo omrak-denyseriltä näyttävä mies, tai kuka tahansa muukin torilla aikaansa viettävä. Hieman hermostuneena haltia kiersi kätensä veljensä ympärille, ei mitenkään tietoisesti, ele oli automaattinen. Kai ihan vain varmuuden vuoksi...

[Ryuuko]

(( Hianoo. Ehei, ei teksteissäsi mielestäni mitään vikaa ole. Jatka vain samaan malliin. ))

Lähestyessään näitä kahta Distrais pyöritteli jo mielessään kaikenlaisia ilkeitä tapoja, joilla muuttaisi kaksosten elämäniloiset mielet hetkessä kauhistuineiksi, jopa mielipuolisiksi. Tapoja oli lukemattomia: aukaista auransa suoraan näiden vieressä (mikä tosin oli ehkä liian riskialtista), koettaa tunkeutua mieleen ja puhella pahoja asioita, asettaa näiden päähän erilaisia, tuskallisia muistoja, jotka eivät todellisuudessa ole koskaan tapahtuneetkaan, tai sitten peräti romahduttaa rakennus, joka näiden takana vankkana kyhjötti, näiden päälle. No, viimeinen vaihtoehto oli ehkä hiukan liian liioiteltu... Ei, tänään Distrais ei aikonut tappaa. Hän nimittäin koki, että eiliset parisenkymmentä uhria, jotka olivat kuolleet laivamatkalla, jonka ylle Distrais oli saattanut myrskyn, riittäisivät ainakin kahdeksi viikoksi. Myrskyn luominen oli yleensä raskas toimenpide, mutta tällä kertaa Hah'rath oli onnistunut oikaisemaan: hän oli siirtänyt erään aution pikku saaren rannikkoa piiskanneen ja piesseen myrskyn kohdistumaan kohti tuota laivaa, ja upottanut tuon miehistöineen kaikkineen.

Kuivasti naurahtaen eiliselle tapahtumalle hän sulautui joukon mukaan, ja oli kaksosista jo vain kymmenen metrin päässä, kunnes hän pysähtyi paikoilleen. Toinen miehistä oli ilmeisesti laskenut päänsä toisen olkapäälle ja sulkenut silmänsä, mikä sai Distraisin hiukan hämmentyneeksi. Vaikka hän olikin maita jo kauan kierrellyt, tällainen tapaus oli aivan erikoislaatuinen. Ja vieläpä, kun miehet näyttivät olevan sukuakin, ja nämä olivat melkein kuin toistensa peilikuvat, sai parin näyttämään perin kummalliselta. Tosin, kun tarkemmin ajatteli, se ei oikeastaan ollut pääasia.

Tultuaan omasta mielestään sopivalle etäisyydelle, mies asettui vasten rakennuksen seinämää, jonka edessä olevalla tuolilla kaksoset istuivat, kuitenkin niin varjoon, jotteivat nämä ihan heti Distraisia tuolta havaitsisi. Demoni arveli, että jo hänen läsnäolonsa sai kaksikolle kylmät väreet valumaan pitkin selkää. Eikä mies veikkauksessaan kauas osunut: toinen kaksosista värähti pienoisesti ja katseli sitten ympärilleen, kietoi kätensä toisen ympärille. Kaksi mieltä niin lähekkäin... Mikä mainio tilaisuus tämä olikaan Distraisille. Eikä sitä hän aikonut menettää, ei missään tapauksessa. Järkevintä oli kuitenkin pitää matalaa profiilia, olihan nimittäin vainoista kulunut vasta noin sata vuotta, ja usea varmasti muistikin vielä nuo ajat hyvin. Olisi varmasti hyvin hämmentävää, jos Distrais alkaisi toimia avoimesti.

Hetken pohtimisen jälkeen Distrais päätti aloittaa hyytävällä, hiljaisella ja pelottavalla tuulella, joka voisi hämmentää kenen tahansa mielen tällaisena päivänä. Upottauduttuaan magiaansa hän saikin pian kadun täyttymään kylmästä, äänettömästä tuulesta, joka pudisteli paikalla olevien vaatteita, lennätteli lehtiä ympäriinsä ja latisti tunnelman hilpeästä suoraan varautuneeksi, pelokkaaksikin jopa. Nämä olivat juuri niitä säitä, joita useimmat inhosivat. Niitä säitä, joina yleensä kaikki paha tapahtui. Ja tapahtuisi tälläkin kertaa.
Hiljalleen, hyytävin kosketuksin Hah'rath koetti tunkeutua maagioineen sen miehen mieleen, joka oli juuri kietonut kätensä toisen ympärille. Distrais ei vielä tungeksinyt ja heittäytynyt tämän mieleen nopeasti, koska se olisi saattanut murtaa mielen, vaan lähestyi hitaasti tarkoituksenaan antaa värisyttävän pelottava ensivaikutelma. Tällä kertaa hän toimisi hitaasti, hätiköimättä, jotta saisi edes jotain kiinnostavaa tekemistä muutamiksi hetkiksi.

[Chichika]

Haltia värähti uudestaan jääkylmän tuulen viiltäessä hänen lävitseen kuin joukko neuloja, repien ja riepotellen heidän löysiä, keveäkankaisia vaatteitaan. Tämä vain lisäsi epämiellyttävää tunnetta miehen mielessä, ja automaattisesti hän tiukensi hiukan otettaan veljestään. Kaunis sää oli muuttunut yhtäkkiä ukkosen sijasta karmivaksi tuulenvireeksi, ja vaikka tuuli oli melko navakka, se oli täysin äänetön. Kuinka kummallinen säänmuutos... Jotenkin... Epäluonnollinen... Valohaltia tärisi ja upotti kasvonsa nukkuvan veljensä hiuksiin, toivoen saavansa siitä jonkinlaista lohtua.

Seuraava väristys ei taatusti ollut pelkkää mielikuvitusta. Aiemmin tuntemansa kylmät väreet ja sään yhtäkkisen muutoksen saattoi laittaa vain säätilan piikkiin, mutta tämä johtui selvästikin jostain muusta. Ja oli aivan liian karmivaa miehen kestettäväksi. Tämä nousi istumaan suoraan ja nosti toisen kätensä otsalleen. Jokin hirvittävä tunne oli ympäröinyt hänet äsken, eikä suostunut irrottamaan kalmankylmää otettaan.
Toinen kaksosista hätkähti hereille, ehkäpä tuon nopean liikkeen takia, ja hieroi silmiään.
"Mitä nyt, rakkaani? Täytyykö meidän jo mennä..." hän mutisi unisesti, ja räpyteltyään hetken silmiään huomasi pelästyneen ilmeen veljensä kasvoilla.
"Rakkaani? Mikä hätänä?" mies kysyi huolestuneena, mutta sai vastaukseksi vain rivakan päänpuiston, joka ei riittänyt tyydyttämään hänen levottomuuttaan.

[Ryuuko]

Yllättyen siitä, kuinka helposti hän pääsi miehen mieleen käsiksi - yleensä ne pistivät vastaan kuin viimeistä päivää - hän hivuttautui tuohon, ja olikin jo pian melko tiukasti kiinni tuossa. Täydellisyyttä hipovan yhteyden saavutettuaan Distrais alkoi kuiskia tämän ajatuksiin pelottavia sanoja.
'Kuolemaa... Et voi karttaa sitä... Olet tuomittu olento... helvetti odottaa.'
Nämä sanat sanottuaan Distrais päätti lopettaa hetkeksi, tutkiakseen miehen reaktioita. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hiljaa seisoa ja tuon liikkeitä seurata, kun joku häiritsi tämän keskittymistä ja katkaisi yhteyden täydellisesti tuohon mieheen: Demoni tunsi kylmän terän kaulallaan.
"Rahat, tai henki", hän kuuli jonkun sanovan, ja tuhahti.
"Olento, olet väärän henkilön kimpussa", hän sanoi, ja painoi sormensa terälle, työntäen sitä eteenpäin ja kohdistaen tulkitsemattoman katseensa uhkailijaan. Uhkailija oli keskikokoinen, Distraisista hiukan pitempi alamaailman kansaa edustava mies, jonka vaatetus ei ollut kovinkaan kaunis: repaleinen, ruskea paita ja säärien puolivälistä revityt mustat, sekä likaiset housut. Kenkiä miehellä ei ollut ollenkaan, ja vyö oli niin kärsineen näköinen, kuin sitä olisi käytetty jo vuosisatoja. Miehellä oli likaiset, olkapäille ulottuvat ruskeat hiukset, joista näki, että niitä ei selvästikään oltu pesty aikoihin. Haju oli kuvottava.
"Miten niin? Pysy paikallasi, paskiainen!" Rääsyläinen karjaisi, ja koetti sivaltaa Distraisin kaulavaltimoa. Demoni kuitenkin kohotti kätensä veitsen eteen, ja se pysähtyi siihen paikkaan kuin taikaiskusta (ja taioillahan siinä olikin osansa, veitsi oli nimittäin pysähtynyt demonin luomaan maagiseen, näkymättömään parryyn, jota eivät voineet havat kuin ne, jotka ovat magiaan perehtyneet). Uhkailija jäi seisomaan perin hämmentyneen näköisenä siitä, kuinka Distrais oli onnistunut pysäyttämään veitsen iskun saamatta ruhjettakaan.
"Mitä ihm-" Mies aloitti, mutta Distrais oli nopeampi; hän kohotti kylmän kätensä miehen kurkulle ja nosti tämän seinälle.
"Pysy kaukana minusta, jos pidät henkeäsi arvokkaana. Vaikka tosin, voisinhan tappaakin sinut... siihen paikkaan", Distrais ärisi ja muutti sitten ilmeensä tulkitsemattomasta miettiväksi. Rääsyläisen ilmeestä näki selvää kauhua, ja huomasi myös, että tämä katui sitä hetkeä, jona oli kohottanut veitsensä Distraisin kaulalle. Ilme oli suorastaan rukoileva, vaikkei mies henkensä puolesta pelkäessään uskaltanutkaan puhua. Hah'rath päätti, että ei tappaisi tällä kertaa. Ja ei olisi muutenkaan järkevää tappaa muita kaksijalkaisia keskellä päivää. Sen sijaan hän päättikin suunnata auransa voiman mieheen, jotta saisi tämän melkein tajuttomaksi pelosta vähintäänkin viikon ajaksi. Ja sen Distrais tekikin; irrotettuaan otteensa, mies tippui maahan, haukkoi henkeä suunnattomasta pelosta, ja käpertyi siihen suojaten itseään käsillään.
"Toivon, että jatkossa osaat pysyä erosta muista, jotka näyttävät olevan varsin keskittyneitä johonkin", Distrais sähisi, ja potkaisi miestä kylkeen. Rääsyläinen kavahti ja käpertyi pienempään kasaan melkein itkien pelosta, ja Hah'rath puolestaan päätti siirtyä paikalta tuonnemmas ärtyneesti. Välikohtaus oli ilmeisesti herättänyt jotain huomiotakin, kun jotkut maerit tuijottivat Distraisia oudosti. Jotkut paheksuvasti, jotkut peläten, jotkut oudoksuen. Distrais kirosi tuon keskeytyksen mielessään syvimpään helvettiin ja päättikin kostaa kaupungille tämän jotenkin. Ehkäpä tärisyttämällä maata hienoisesti? Ehkäpä.

[Chichika]

"...Kuka olet? ...Miksi...? ...Lopeta..." Valkeahiuksinen haltia muodosti huulillaan sanat, liian pelästyneenä pystyäkseen sanomaan ne ääneen. Pelottava ääni kaikui hänen päässään, eikä vain ääni ja sen supisemat sanat, vaan yksinkertaisesti ajatus että kuuli tällaisia ääniä, karmi miestä. Hän yritti rauhoittaa itseään ajatuksella, että kyseessä oli mahdollisesti telepatia, tai jotain sentapaista - eihän hän itse sellaiseen kyennyt, mutta jotkut luultavasti kykenivät... Mutta miksi kukaan alkaisi yhtäkkiä selittää hänelle telepaattisesti tuomiosta, kuolemasta ja helvetistä? Olivatko he mahdollisesti suututtaneet jonkun voimakkaan tyypin, joka nyt näin palasi kostamaan...

Toinen kaksosista tarttui veljensä käteen ja puristi sitä varovasti. Hänkin tunsi kevyesti jonkin kammottavan läsnäolon, mutta ei osannut päätellä kuka tunteen aiheuttaja oli - ja olihan hänellä tärkeämpääkin ajateltavaa. Veljen kasvot olivat kalpeat, tai pikemminkin vääränsävyiset normaalin luunvalkeuden sijaan, ja tämän silmät olivat avautuneet suuriksi kauhusta.

Yhtäkkiä valohaltia tunsi kammottavan läsnäolon väistyvän kuin väläyksessä, ja räpäytti silmiään hämmentyneenä. Oliko kaikki vain kuviteltua? Ei, ei voinut olla... Mies valahti veljensä syliin osaamatta selittää lainkaan mitä oli tapahtunut, toivoen vain ettei moinen toistuisi enää.
Haltian veli kietoi kätensä suojelevasti tämän ympärille ja katseli tätä huolestuneena. Kaikeksi onneksi veli näytti olevan nyt jo kunnossa, joten haltia siirtyi seuraavaan toimeen; syyllisen löytämiseen. Vaikkei hän käsittänytkään mitä oli juuri tapahtunut, yksi seikka oli varma: joku oli satuttanut hänen rakastettuaan, eikä hän antaisi tämän livahtaa siitä noin vain tietämättä edes kuka syyllinen oli ja miksi tämä oli tehnyt sen mitä oli tehnyt. Vaikka mies tiesikin, että todennäköisyys veljen puolesta kostamisen onnistumiseen oli marginaalinen, hän tahtoi edes selvittää syyllisen henkilöllisyyden ja tämän motiivin. Sen jälkeen hän voisikin jo paeta ja viedä rakkaansa turvaan.
Yhtäkkiä rento ja iloinen keskustelu lakkasi heidän ympärillään, ja ihmiset osoittelivat jotakuta supattaen keskenään. Vaikka hälyn aiheuttaja (ainakin toinen heistä) selvästikin yritti paeta huomiota, tapahtumapaikalle oli muodostunut jonkinmoinen aukio, sillä kukaan ei tahtonut astua lähemmäksi tuota maassa makaavaa nyyttiä, jonka jotenkuten saattoi tunnistaa aliravituksi olennoksi, mahdollisesti maeriksi. Poispäin pyrkivä mies osui suoraan haltian silmiin, ja tämä nosti veljensä seisomaan lähtien kiirehtimään kohti tätä.

"Hei, sinä - mikä-nyt-oletkin, herra Musta! Pysähdy!" haltia vaati päästyään tarpeeksi lähelle, jotta mies kuulisi hänet. Jos tuo mies oli satuttanut hänen veljeään... Valohaltia ei tiennyt mitä hän tekisi, mutta jotain hänen oli pakko tehdä - olikin, että tuo näytti varsin vahvalta.

[Ryuuko]

Distrais huomasi etäämmäs pelottelemastaan miehestä kulkiessaan, että monet olivat jääneet tuijottamaan rääsyläistä, kun tuo hytisi suojaten kasvonsa käsivarsillaan, maahan käpertyneenä ja tavattoman pelokkaana. Mainiota, hänen yrityksensä toimia huomaamattomasti oli mennyt pilalle. Suunnitelma ei todellakaan mennyt niin, kuin hän oli alun perin suunnitellut.
Päästyään tuon pienen, keskelle tietä ilmestyneen aukean päähän, hän kuuli takaansa äänen, joka selvästikin kutsui häntä. Hah'rath vilkaisi nopeasti taakseen, ja tunnisti heti miehen, joka kutsui häntä nimellä 'Herra musta'. Se oli jompi kumpi niistä kaksosista, joita Distrais oli aikonut ahdistella, mutta ulkonäön perusteella ei voinut päätellä, kumpi.
'Noniin, helvetti soikoon. Tämä on taas näitä päiviä', hän kirosi mielessään ja pyrki sitten väkijoukon sekaan, piiloutuakseen tuolta kutsujalta. Tunkeuduttuaan kahden varsin isokokoisen ja voimakkaan näköisen miehen välistä demoni lähti puikkelehtimaan olentojen meren keskellä pois huomion keskipisteestä. Onnekseen eturivissä olevien henkilöiden takana seisovat ihmiset eivät olleet nähneet kunnolla, mitä huomion keskipisteessä oli tapahtunut, joten he eivät siis osanneet varoa Distraisia ja muodostaa etäisyyttä tähän, ja demoni sai tilaisuuden paeta tuota varsin uteliasta ja epäilemättä pian vihamielistä herrashenkilöä.

Puikkelehtiessaan maerimeren keskeltä kohti väljempiä vesiä, Distrais tuli muistaneeksi erään varsin samankaltaisen tapahtuman. Tuolloin hän oli aukaissut auransa ja karkoittanut kaikki ympäriltään, jotta pääsisi pakenemaan tilannetta. Huonoksi onnekseen hän oli saanut suuren jahtaajajoukon peräänsä, noin kolmisenkymmentä maeria, johtuen siitä, että aura oli saanut olennot epäilemään pahinta: Distrais, maailman sortaja on yhä heidän joukossaan. Juoksutettuaan tätä porukkaa pitkin erästä metsää, hän päätti tehdä kissa ja hiiri -leikkiin käännekohdan, jolloin saalis muuttui saalistajaksi. Lopulta hän tappoi jahtaajan yhden toisensa jälkeen, ja sai tuon jälkeen olla rauhassa.
Nyt hän ei kuitenkaan aikoisi tehdä samaa virhettä, koska silloinen juoksukisa oli ollut silkkaa ajanhukkaa. Olisi viisainta poistua paikalta vähin äänin, ja niin Hah'rath tekisikin.

Päästyään pois pahimmasta tungoksesta mies lähti juoksemaan tietä pitkin juuri vastakkaiseen suuntaan, mihin melkein kaikki muut pyrkivät. Maerit olivat sitten tavattoman toivottomia olentoja. Pyrkivät aina katsomaan, kun jotain pahaa tai vähänkin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu, ja saavat lopulta itsekin selkäsaunan. Kukaan ei koskaan ymmärrä paeta, kun pitäisi niin tehdä. Sitten surraan, kun elämä meni pilalle, kun joku rakastettu kuoli. Distrais tuhahti juostessaan eteenpäin, katsomatta taakseen, seurasiko se toinen kaksonen häntä yhä.

[Chichika]

Huolimatta haltian huudosta tummaan pukeutunut mies jatkoi matkaansa - tai no, oliko tuo ihmekään, tuskin kukaan vain jäisi paikalleen jonkun jahdatessa. Teko tosin sai miehen ajattelemaan, ettei tuo hänen tavoittelemansa olento välttämättä ollutkaan niin voimakas kuin hän oli alunperin päätellyt, pakenihan tämä oikeastaan häntä. Tai sitten tämä vain tahtoi välttää huomiota, mikä ei välähtänyt haltian päähän.
Ihmisjoukossa pujottelu oli tuskallisen vaikeaa, olikin että kaksoset olivat pienikokoisia, mutta yhäkin pelosta hieman värisevän veljen puoliksi kannattelu tämän pystyssä pysymiseksi teki hommasta monta kertaa tavallista vaikeampaa. Normaalistihan väkimassassa kulku onnistui veljeksiltä varsin helposti, mutta nyt piti myös pitää silmällä tuota tummaa miestä...

Vähitellen tungos hälveni hieman väen pyrkiessä päinvastaiseen suuntaan kuin he ja tuo mies olivat matkalla. Valohaltia tarttui veljensä käteen kiinni ja kiristi tahtia pitääkseen tummiin pukeutuneen miehen näköpiirissä.
"Herra Musta! Pysähtykää!" mies vaati uudestaan, kiroten varsin värikkäästi perään. Nyt ei enää tullut kyseeseenkään etteivätkö he aikoisi saada tuota kiinni...

[Ryuuko]

Mies hidasti hiukan tahtiaan, koska tämä oletti, että kaksoset olivat jääneet täysin jälkeen, kun ei demoni enää huutoja kuullut. Tämä epäilys kuitenkin kumottiin armotta: Distrais kuuli taas miehen kutsuvan äänen, ja kirosi päivän, jona tuli tähän kaupunkiin. Hän tihensi juoksutahtiaan, ja pian vastaantulijoiden väkijoukko väheni hyvin harvaksi. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviä olivat ne, että Distrais pääsi nyt nopeammin liikkumaan, mutta huonoja vastineeksi ne, että hänet erotti paljon helpommin, kun vastaantulijoita ei ollut pilvin pimein. Demoni ei osannut päättää, että kummat painoivat enemmän, hyvät vai huonot seikat. Sitä hän ei kuitenkaan ehtinyt kauaa miettimään, kun hänen pakenemisensa katkaistiin: joltain sivukujalta tuli esiin kaksi vuoren kokoista miestä, jotka tukkivat Distraisin tien, ja demoni joutui pysähtymään näistä noin kolmen metrin päähän. Näiden perässä tuli kolme pienempää henkilöä, joilla oli varsin pahantahtoinen ilme kasvoillaan. Yksi niistä huusi melkoisen kovalla äänellä, että se varmasti kaikui koko tiellä.
"Luulitko voivasi paeta, Distrais? Et meitä. Omaamme rutkasti kalavelkoja sinua kohtaan, ja nyt ajattelimme maksaa ne, mikäli et pistä pahaksesi", ja tämän miehen huudettua kaksi järkälettä ryntäsivät Hah'rathin kimppuun suin päin.
'Tiesivät henkilöllisyyteni... Selvästi juuri niiden jälkeläisiä, joita vainossa kidutin ja tapatin. Idiootit! Kuvittelevat pärjäävänsä minulle, koska heitä on enemmän', hän ajatteli, ja pohti suunnilleen kaksi sekuntia, käyttäisikö vai eikö käyttäisi magiaa tässä kamppailussa, ja päätyi lopulta turvallisimpaan vaihtoehtoon: magiattomaan kamppailuun. Paikka nimittäin oli aivan liian julkinen magian käytölle.

Kun järkäleet jyräsivät tietään kohti Distraisia, tämä loikkasi näiden edestä pois, ja nämä jäivät huitomaan ilmaa. Asia oli selvästi niin, että vaikka onkin isokokoinen ja vahvan näköinen, ei silti järki päätä paljonkaan pakota. Kun suuret miehet kamppailivat ilman kanssa, pienemmät kävivät veitseineen kohti Distraisia, joka huomasi omaavansa pienen ongelman: hän ei pärjäisi aseistetulle ylivoimalle ilman magiaa.
'No, kai sitä nyt vähän voisi... ei kukaan huomaa', hän päätti, ja lumosi mustan, läpinäkymättömän parryn ryntäävien miesten eteen. Kolinasta päätellen miehet osuivat parryyn ja kaatuivat parhaillaan maahan, antaen Hah'rathille tilaisuuden jatkaa pakomatkaa. Demonilla ei ollut aavistustakaan, kuinka lähellä nuo lähestyvät kaksoset jo olivat, mutta varmasti hyvin lähellä, koska kamppailu oli kestänyt aivan liian pitkään. Distrais pinkoi taas juoksuun vilkaisemattakaan taakseen, rynnäten ensimmäiseen vastaantulevaan kapakkaan ja puikkelehtien siellä sitten pöytien lomitse kohti baaritiskiä, kiipesi vikkelästi sen yli ja kyykistyi sen taakse piiloon. Tarjoilijan ilme oli näkemisen arvoinen: yhtä aikaa hämmentynyt, typertynyt ja sellainen, ettei tämä todellakaan tiennyt, mitä pitäisi sanoa pöydän takana piileskelevälle miehelle. Hah'rath vetäisi veitsen vyöltään ja osoitti sillä tarjoilijaa kasvoillaan ilme hiiskahda-sanakin-ja-olet-kuollut-ennen-kuin-ehdit-sanoa-"yllätys". Tarjoilija otti näemmä vihjeestä vaarin ja oli kuin ei olisi koskaan Distraisia nähnytkään, jatkaen tuoppien puhdistusta, jota oli rauhallisesti tehnyt ennen demonin saapumista.

[Chichika]

//Sori, kesti vähän... Inspiksenpuutetta. -.-;; //


Valohaltia puraisi huultaan huomatessaan heidän jahtaamansa miehen yhä vain jatkavan juoksua. Hyväksi onneksi vastaantulijoita ei enää juuri ollut, joten mustahiuksinen mies suorastaan hyppäsi silmille muiden seasta.
Miehen juoksu kuitenkin pysähtyi, syystä tai toisesta, ja hetken päästä haltiat erottivat miehen kimpussa olevan pari muutakin henkilöä heidän lisäkseen. Tämä sai virneen nousemaan kaksosten kasvoille; hyvällä tuurilla nuo tyypit hakkaisivat mustatukkaisen miehen maanrakoon, ja huonoimmassakin tapauksessa ainakin hidastaisivat tätä, joten todennäköisyys että he saavuttaisivat tämän nousi reippaasti.
Ensimmäinen toive osoittautui turhaksi, ja mies näytti juoksevan karkuun pää kolmantena jalkana. Mikä häntä ahdistelleet miehet oli pysäyttänyt, sitä kaksoset eivät tajunneet, mutta eihän asia heille kuulunutkaan. Seuraavassa hetkessä mies oli tosin kadonnut jonnekin, eikä tästä näkynyt vilaustakaan missään.
"Perhanan perhanan perhana", toinen veljeksistä murisi vihaisesti ja potkaisi maassa makaavaa kiveä. Eihän kiviparka mitään pahaa ollut tehnyt, mutta ainakin oli jonkintapainen keino hieman purkaa ärtymystä. Toinen huokaisi ja kohotti katseensa, huomioiden lähettyvillä olevan rakennuksen oven yläpuolella olevan kyltin.
"Nyt kelpaisi ryyppy", hän totesi ja nappasi kiinni veljensä paidasta kuljettaen tätä kohti kapakkaa.

Päästyään sisälle veljekset istahtivat baaritiskin eteen ja mutisivat yhteen ääneen tilauksensa.
"Se hemmetin kalpeanaama-tyyppi... Kukahan hän oikein edes oli", toinen kaksosista mutisi synkästi maistellessaan juuri eteensä saanutta juomaa. Toinen kohautti olkapäitään.
"Ehkä on ihan hyvä ettemme saaneet häntä kiinni - tarkoitan, mitä olisimme edes tehneet jos olisimme?"
"Olisimme antaneet hänelle opetuksen, ettei koske meihin enää ikinä..."
Toinen veljeksistä tyytyi vain huokaisemaan, ja keskittyi varsin väkevän juomansa kurkkuun kumoamiseen.

[Ryuuko]

(( Eipä haittaa. Olen tiettävästi joskus aika tylsähköä roolipeliseuraa. Ei mitään uutta, että pelitoveri väsähtää kesken/inspis loppuu. ^^' ))

Hetken mies oli paikallaan, ja kun tämä alkoi jo olla varma siitä, että kaksoset eivät enää seuranneet, hän kohottautui hiukan kurkistaakseen baaritiskin takaa, olivatko nämä kapakan sisäpuolella. Kaksosvapaalta ainakin paikka vaikutti, ja demoni uskaltautui nousta hiukan. Melkein saman tien kuitenkin ovelle ilmestyi juuri nämä kaksi miestä, ja kesti tuskin sekuntiakaan, kun demoni piileskeli taas pitkän tiskin takana. Terästettyään kuulonsa, hän kuuli, kuinka kaksoset astelivat lävitse kapakan, ja tulivat tiskille tilaamaan tilauksensa, juttelivat sittä demonista nimellä 'kalpeanaama'. Nimi pitikin paikkansa melkoisen hyvin, olihan mies melkoisen kalpea naamastaan.
Ja siinä ne kaksoset yhä seisoivat, pistäen Distraisin todella miettimään, mitä tämä tekisi. Pomppaisiko ylös ja juoksisi tuhatta ja sataa pois, vai koettaisi vahingoittaa näitä kaikkein parhaimmalla mahdollisella tavalla saadakseen tilaisuuden poistua paikalta rauhallisesti? Kumpikin toimenpide tuottaisi aivan liikaa huomiota. Olihan demoni jo kapakkaan syöksymisellään tuottanut melkoisesti ihmettelyä, mutta kukaan ei ollut siitä sitten sen enempää välittänyt. Kapakassa tappaminen, pahoinpiteleminen tai äkillinen pakeneminen taas varmaan tuottaisi aivan liikaa huomiota.

Vain muutaman sekunnin kuluttua demoni kuuli, kuinka ne häntä jahdanneet herrat astuivat kapakkaan, ja mies kirosi saman tien itsensä ja hitautensa syvimpään maanrakoon. Miksei hän paennut silloin, kun se olisi ollut viisainta? Tilaisuus oli mennyt ohi, ja nyt Distrais sai huomasi olevansa pulassa. Jos hän hyökkäisi viisikon, sekä kaksosten kimppuun, hyökkäys olisi aivan liian avoin. Kestäisi tuskin puoltakaan minuuttia, kun sotilaspartio olisi paikalla, ja Distrais joutuisi tekemään ruumiita enemmän kuin oli tarpeen. Tai pahemmassa tapauksessa hänet vangittaisiin, mikä tarkemmin ajateltuna ei olisi ollenkaan mahdotonta, vaan hyvinkin todennäköistä. Vaikka Hah'rath oli vahva, ei hän silti voittamaton ollut. Mies myös huomasi, että mikään työjuttu ei ollut koskaan mennyt näin pahoin pieleen. Kaikki olisi hyvin, jos se rääsyläinen ei olisi tullut kohottamaan veistään tämän kaulalle... Miten demoni olikaan saattanut olla niin huolimaton? Ei ollenkaan viisasta, ei ollenkaan. Hänen olisi pitänyt olla paljon varovaisempi tämän asian suhteen.

Vain pienen hetken kuluttua Distrais kuuli taas sen henkilön äänen, joka oli huutanut hänelle kadulla. Mies tilasi ilmeisesti viisi oluttuoppia, ja puheli sitten kumppaneilleen: "Kyllä me vielä sen paholaisen kiinni saamme, kyllä me vielä... Ja kun saamme, hän saa kokea elämänsä löylytyksen. Sen takaan."
Distrais irvisti hiukan pöydän takana, ja vilkaisi tarjoilijaa, joka ilmeisesti yhdisteli asioita juuri hitaasti päässään, tai niin demoni päätteli tuon pohtivasta ilmeestä. Jonkin ajan kuluttua tarjoilija varmaan hoksaisi, että Distrais oli juuri hänen kapakassaan, hänen pöytänsä takana ja piilotteli itseään seitsemältä henkilöltä. Silloin olisi varmaankin odotettavissa huuto "Hän on täällä! Hän on täällä!" tai sitten pyörtyminen pelosta. Hyvällä tuurilla tarjoilija pitäisi naamansa ummessa, ja sen Distrais yritti varmistaa kohdistamalla suorastaan murhaavan katseensa tarjoilijaan tajuamatta sittemmin ollenkaan tuossa tilanteessa, että saattaisi näyttää hämmentävältä, kun tarjoilija tuijottelisi koko ajan pöytänsä taakse kasvoillaan yhtä aikaa ajattelevainen ja pelästynyt ilme.

[Chichika]

//Ei, ei se sinusta johdu... ^^;; Koulussa on vaan aika paljon töitä nykyisin, meinaa viedä voimat... Itse asiassa pitäisi nytkin kirjoittaa äikänainetta, mutta... Tässä ollaan. xD //


Kaksoset vilkaisivat toisiaan tympääntyneinä ja kaatoivat kurkkuihinsa juomiensa viimeiset kulaukset. Into juhlimiseen oli mennyt tuon tapauksen seurauksena, eivätkä he edes loppujen lopuksi olleet saaneet miestä kiinni...
Pian sisään asteli viisi miestä, ne samat jotka olivat yrittäneet saada sitä kalpeanaamamiestä kiinni aiemmin. Miesten kovaääninen puhe osoitti selvästi, että nämä olisivat kovin mieluusti ottaneet demonimiehen kiinni ja antaneet tälle kunnon opetuksen, mikä itse asiassa oli kaksostenkin mielessä. Tosin heistä ei juuri väkivaltaisen höykytyksen antajiksi ollut, mutta silti. Kaksoset käännähtivät tuoleillaan kohti tuota viisikkoa.
"Jos löydätte hänet, ilmoittakaa toki meillekin", he huikkasivat näille yhteen ääneen, kuten tavallista.
"Meilläkin on kana kynittävänä hänen kanssaan." tämän sanottuaan haltiat kääntyivät taas baaritiskiä kohden ja huokaisivat. Olisi kai parasta vaihtaa kylää ja etsiä jostain hauskempi paikka... Tässä kaupungissa hauskanpito nyt ei enää onnistunut.
Vähitellen veljekset huomioivat heidän edessään seisovan tarjoilijan erikoisen käytöksen - tämä kun vilkuili koko ajan tiskin alle ja näytti varsin pelästyneeltä - ja katsoivat tätä uteliaasti.
"Onko kaikki kunnossa?" he kysäisivät ja kurkottivat kaulaansa nähdäkseen mikä tiskin alla oli niin mielenkiintoista, että sitä piti koko ajan vahdata. Ehkäpä siellä oli jotain hauskaa... Tai sitten miehellä oli vain olut lopussa ja pelkäsi että joku suivaantuisi, kun ei saisi tilaustaan.

[Ryuuko]

Distrais ei voinut olla naurahtamatta mielessään. Hän, pahuuden demoni ja yks maailman vahvimmista olennoista heti jumalien jälkeen, piileskeli täällä erään surkean baaritiskin takana. Voisiko tästä enää alemmas vajota? Tämä oli suorastaan naurettavaa. Mies tiesi, että jos hän aikoisi olla maineensa veroinen, hän pomppaisi nyt ylös, tappaisi kaikki tässä kapakassa, ryntäisi sitten kadulle, tehden tuolla niin paljon tuhoa, että kun hän lähtisi tästä kaupungista, siitä ei olisi enää jäljellä kuin palavat rauniot. Mutta tänään demoni kuitenkin koki, että hänen olisi viisainta pitää matalaa profiilia. Mies ei tiennyt, mistä tuo tunne tuli, joka sanoi, että jos hän alkaa riehua, sillä tulee olemaan katastrofaalisia seuraksia, ja mikä sitä hänen päässään sanoi, mutta hän ei vain voinut olla uskomatta sitä. Tänään hän aikoisi tehdä edes jotain oikealla tavalla.

Hah'rath tuijotteli yhä vilkuilevaa tarjoilijaa vihaisesti, kunnes kuuli äänen, joka kuului kaksoselle - tai siis kaksosille. Mitä halvattua? Puhuivatko he kaiken samaan aikaan, ja tekivät kaikki liikkeensä samaan tahtiin? No johan nyt on, demoni ajatteli. Miten he oikein pystyivät siihen? Ennakoivatko toistensa liikkeet ja sanat niin helposti ja hyvin, jotta pystyivät säestämään toinen toistaan, toimien kaikuina? Kenties. Hah'rath oli joskus, monia satoja vuosia sitten kuullut, että syntyneillä kaksosilla oli aina jonkinlainen yhteys, menivätpä nämä sitten minne tahansa. Tuolloin demoni ei tietenkään ollut uskonut väittämää, mutta nyt hän sai hyvän syyn ajatella toisin. Vaikutti siltä, että näillä kaksosilla oli melkoisen läheinen ja suurikin yhteys, näiden toimien perusteella.

Pian Distrais kuuli näiden äänen taas, ja nämä kysyivät, onko kaikki kunnossa. Vain pari sekuntia demoni ehti miettiä, että mitä tapahtuu, kunnes yhdisti asiat toisiinsa. Tarjoilijan vilkuilu oli selvästikin tuottanut aivan liian paljon huomiota, ja varmaankin vain pienen hetken kuluttua Distrais saisi huomata, että kaksoset ovat havainneet hänet. Tästä pari sekuntia, ja nämä todennäköisesti huutaisivat sille viisikolle, joka oli hiukan etäämmällä, että 'hän on täällä!' tai jotain vastaavaa. Sen jälkeen mies saisi todeta, että hänen matala profiili -aikomus oli mennyt pieleen. Lopulta, kun odotus paljastumiselle kävi liian kipeäksi, demoni vilkaisi murhaavalla katseellaan vielä kerran tarjoilijaa, joka hätkähti. Tämän jälkeen Hah'rath nousi ketterästi ylös, ja taakseen vilkaisematta kiidähti kapakan takaovelle päättäen pitää varovaisuudestaan huolen, oli mikä oli ja tapahtuipa mitä tapahtui. Pari sekunti riuhdottuaan hän huomasi, että ovi on lukossa, ja päättipä sitten avata sen maagisin keinoin. Puristettuaan kätensä kahvan ympärille ja vuodattaen oven lukkoon pienen määrän energiaa, se loksahti lupaavasti, ja avasi demonille pakotien. Oven takaa avautui melko masentava sivukuja: korkeita taloja, joiden väliin tämä sivukuja syntyi, hiekkainen tie, ja ympäriinsä lenteleviä roskia sekä muita esineitä, joita jotkut olivat heittäneet menemään. Pari rääsyläistäkin kujalla näytti hortoilevan. Demoni paiskasi oven kiinni takanaan, välittämättä siitä, että vaikka sieltä joku tulisikin, ja lähti sitten juoksemaan kadulla, tyrkäten samalla toisen näistä rääsyläisistä kumoon, ja jatkaen sitten anteeksi pyytämättä pakoaan.

[Chichika]

//Ugh. Ropetusblokki iski. -.-;; Olet varmaan jo kyllä huomannutkin, mutta... Nyt kyllä parannan tapani ja olen aktiivimpi. //

Kaksoset ehtivät juuri ja juuri tajuta löytönsä, kun Distrais jo ehtikin ovelle ja hetken päästä kiiti jo kapakan takana kulkevalla sivukujalla. Kaksoset nousivat nopeasti tuoleiltaan, kiinnittämättä huomiota niiden kaatumiselle kovalla ryminällä, heittivät huolimattomasti pari kolikkoa tarjoilijalle maksuksi juomista ja lähtivät demonimiehen perään. Ovi ei ollut kaksosten onneksi paukahtanut lukkoon asti; toki he osasivat tiirikoida lukon auki, kunhan vain saivat jonkinlaisen pienen, pitkulaisen esineen käyttöönsä, mutta siinä toki meni oma aikansa, eikä tarjoilija olisi varmastikaan katsonut sellaista hyvällä (eiväthän he olleet edes sen kummempia lupia kysyneet takaoven käyttöön, rynnineet vain sinne selittämättä mitään).
Oven takaa avautuva haarautuva sivukujakäytävä toi hyviä ja huonoja puolia kummallekin osapuolelle, mutta haltioita huolestutti mahdollisuus, että Distrais onnistuisi eksyttämään heidät. Veljekset kirosivat huonoa tuuria, joka oli vainonnut heitä siitä asti kun olivat tuon miehen tavanneet, ja yrittivät pysyä mustahiuksisen miehen perässä, vaikka se vaikeaa tekikin. Demoni oli saanut melkoisen etumatkan, mutta oli sentään sen verran lähellä, että kaksoset pystyivät seuraamaan häntä.
Vihdoinkin onni tuntui kääntyvän kaksosten puolelle, tie Distraisin edessä nimittäin näytti päättyvän yhtäkkiseen umpikujaan; joku kaupungin suunnittelijoista oli päättänyt pykätä paikalle varsin korkean muurin, ja kujaa reunusti molemmin puolin korkea rakennus. Ainoat mahdollisuudet päästä pois umpikujasta olivat joko palata takaisin ja törmätä siis veljeksiin, tai kiipeämällä muurin yli (mikä ei ihan keltä tahansa onnistuisi). Haltiat virnistivät huomatessaan demonin hankalan tilanteen, vaikka tiesivätkin, että jos mies onnistuisi ylittämään muurin, heillä ei olisi enää mitään mahdollisuuksia seurata; vaikka ketteriä olivatkin, muuri oli heille aivan liian korkea.