|
Post by kyborgi on May 11, 2007 10:19:40 GMT -5
[Olisiko siis niinku mun vuoro? Ei taida onnistua, kun ei tässä mitään ole tapahtunut. Pelatkaa nyt hyvät ihmiset ><]
|
|
|
Post by Ryuuko on May 11, 2007 10:24:33 GMT -5
(( Vuorosi oli ja meni, Kyborgi; sen deadline oli noin viikko sitten. ))
|
|
|
Post by kyborgi on May 11, 2007 11:05:07 GMT -5
[Oukkei. Oon ihan sekaisin näistä vuoroista.]
|
|
|
Post by olympos on May 14, 2007 11:06:54 GMT -5
Dinia hätkähti hereille kuvitelmista, varsin raa’asti ensimmäisen majatalon ensimmäisen kuolonuhrin yrittäessä epätoivoisesti saada ilmaa särkeviin keuhkoihinsa. Hetken unelma siitä että lyceni olisi saattanut löytää itselleen perheen, pirstoutui tuhansiin sirpaleisiin. Siniset silmät katsoivat mustakaapuisia, pitkiä salaseuralaisia – kyllä Dinia heidät tunnisti, isä kuului heihin sentään! – ja näki, ettei yksikään värähtänyt tuulihaltian kaatuessa lattialle. Tietenkään ilmeitä ei voinut nähdä, mutta lyceni saattoi arvata jonkun huulilla väreilevän hymyntapaisen. Hän näki itsensä siinä, kenties makaamassa jossain ojassa unohdettuna ja kuolleena sateen ropistessa iholle. Tavarat saattaisivat olla kaikki ryövätty, ehkäpä jotkut vaatteenrievut peittäisivät vaaleaa ihoa. Silmät kostuivat kun tuo ymmärsi tulevan, hän ei kuitenkaan halunnut kuolla. Se tulisi olemaan tuskaa – ja mitä parin päivän päästä tapahtuisi, kun kuu olisi täysi? Se voisi olla pelottavaa, Dinia kun menetti itsensä hallitsemiskyvyn muutoksen aikana jolloin eläimelliset vaistot kohosivat pintaan. Nyt ne hokemat joiden avulla nainen yritti selvitä pahasta arjesta, eivät auttaneet enää.
Lyceni antoi puheen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei sillä enää olisi kuitenkaan väliä. Hän tuijotti hiljaa kahta seuraavista keskeyttäjistä, epätoivon mustista syövereistä. Hän nauroi heille mielessään, uskoi tuon räpistelyn ja vastaan hankaamisen olevan pelkkää turhaa – hieman kauempana kuolemasta ja tuhosta. Tai ehkä tämä olikin jollekulle unelmien täyttymys, tulevaisuutena tie joka on päällystetty verellä. Dinialle ei, ja se oli vielä kamalampaa kun hän varsin hyvin tiesi mitä sukulaiset olivat tehneet vuosien varrella. Hän repi viittansa huppua peittämään kasvojaan, ja nousi ylös ilmeettömänä. Hän antoi vapaaehtoisesti yrttinsä pois, mutta veistään yritti säästellä. Lyceni vihasi ja rakasti sitä, ja samalla pelkäsi jos joku sattumoisin tunnistaisi sen kahvassa olevan kuvion. Isukki ei ollutkaan mikään pikkutekijä. Tai sedät. Mutta ainakaan toistaiseksi mitään ihmeellistä ei tapahtunut, vihamielinen huppupää vain kiskaisi veitsen hikisistä kämmenistä ja läimäytti avokämmenellä kasvoihin vastustelun tkaia. Toisaalta, mitä väliä vaikka suvussa olikin Zhyrakenin pappeja ja pari Ik-Veneurin kiihkomielisimmistä kannattajista löytyi myös sieltä valan rikkureita, pettureita, ”hyviksiä” ja Dinia oli yksilö. Oivallus ei auttanut yhtään, mutta ainakaan lyöjän ilme ei muuttunut yhtään kasvojen paljastuessa hupun alta. Lyceni oli aivan varma että poski punersi kun tuo nosti hupun takaisin ylös. sattuu
Ulkona Dinia horjahti ja kaatui kasvoilleen mutaan, syynä taivaalla möllöttävä, lähes täysi kuu. Joku nosti hänet ylös melko kovakouraisesti, kiskoen niskan kohdalla olevasta kankaasta ja lähes kuristaen lycenin joka jo valmiiksi tunsi kohta oksentavansa. Päänsärkykin alkoi uudestaan, ja jäinen sade kasteli kaiken. Dinia vihasi vettä. Ja vielä eräs asia pälkähti kovia kärsineen lycenin mieleen – ei kukaan muu hänestä välittäisi, hän oli vain vastasaapunut jota täytyisi katsoa hieman tarkemmin koska ei ikinä voinut tietää mitä mukaan pakotetut yrittäisivät. Mutta suku… Parka saattoi jo nähdä heidän ivalliset virneensä napatessaan hänet mukaansa, he eivät olleet koskaan pitäneet Dinian äidistä, ja hänen itsensä turhaksi osoittautunut pakomatka halki elämän vielä vähemmän syytä olisi ottaa vastasaapunut hellästi vastaan. Ehkä he päättäisivät upottaa valkeuden pelon hänen luuytimiinsä ja purkaa vihaansa hakkaamalla hänet henkihieveriin, tai sitten irrottaisivat jonkun sormista tai koko käden – ilman kumpaakin selvisi ja pystyi olemaan hyödyksi. Dinia tuijotti kauhistuneena kättään, ja liikutteli sormiaan. Miten pitkään hän saisi pitää ne kaikki? - Karhunainen, animeugeuhaltia tuijotti ensin huppupäistä hahmoa, viha silmissään – ja seuraavaksi makasikin lattialla, katseen osuessa jonkun mutaisiin saappaisiin. Yrittäessään nousta haltian päässä tuntui räjähtävän, ja hän tyytyi vain liikuttamaan katsettaan ja päätään lattialta käsin. Tuskin kukaan majatalossa vilkaisi kaatunutta pöytää, joka oli ilmeisesti tönäissyt Vilyankin maahan tuoleineen päivineen. Harvat vilkuilivat varovasti, mutta kukaan ei edes kokeillut nousta pystyyn ja auttaa kumpaakaan – hetkinen, mitäs sille tuulihaltialle kävi!? Samassa haltia tajusi kiinnittää huomiota kaatuneen pöydän takaa tuleviin äännähdyksiin, ja yritti nousta liian nopeasti pystyyn – sekä kaatui takaisin, kivun saattelemana. Silmiin osui ruskea hiiri joka vilisti lattian poikki, kadoten jalkojen sokkeloon pois ruskeiden silmien näköpiiristä. Vilya keräsi voimia, ja käännähti ryömiäkseen tuulihaltian luo – joka kiitollisesti potkaisi auttajaansa ohimoon. Haltia kirahti, ja vaipui lattialle. Vieläkään kukaan ei auttanut.
Vilya painoi silmänsä kiinni hetkeksi, ja lopulta nousi pystyyn. Hän ei tiennyt yhtään mitään mitä oli sanottu sen jälkeen kun hän oli kaatunut, mutta tiesi ettei tämä sopinut hänelle. Paikka jossa ei välitetty kuolevista, ei edes yritetty auttaa niitä jotka olisi voitu pelastaa ei ollut haltialle sopiva. Yhteisöihin liittyminen toi sääntöjä ja kahleet, mutta Vilyalla oli villin ja vapaan eläimen sydän. Hän kohottautui varovaisesti seisomaan, ottaen tukea kaatuneesta tammipöydästä. Silmissä juoksi mustia pisteitä ja jalat tuntuivat hieman heikolta, mutta vedettyään syvää henkeä nainen tiesi sen olevan oikein. Kukaan ei sulkisi häntä häkkiin.
”Minä valitsen toisen vaihtoehdon. Tappakaa minut nyt” ääni värisi aluksi, mutta lauseen lopussa se kantoi jo pitkälle vahvana. Tietenkin Vilyaa pelotti; mutta sellainen elämä, mitä toinen päätös vaati, ei sopinut hänelle. Hän syntyi vapaana, ja kuolisi vapaana. Rystyset puristivat valkoisena pöydän rosoista reunaa, josta tuli tikkuja pehmoisiin kämmeniin, jotka eivät olleet koskaan joutuneet todella raatamaan. Haltian oli pakko nielaista äänekkäästi silmien katsoessa huppupäisten pitkiä teräaseita, ja mielikuvituksen laukatessa syöttäen kuvia hänestä juuri ne aseet vatsassaan. Haltia puristi kovempaa, yksi terävistä kynsistä katkesi ja loput painuivat sisälle tammeen.
// tüile ei tee mitään erikoista, ei auheita hämminkiä ja antaa aseensa kiltisti pois sekä seuraa oikein nöyrästi ulos.
|
|