|
Post by kazeno on Jan 13, 2007 8:18:49 GMT -5
[Se niistä parista päivästä... '^^ Pahoitteluni jälleen kerran näin lyhyestä jatkosta. *allapäin*]
Kuunnellessaan naisen puhetta Reika hymyili itsevarmana hänen itsetuntonsa noustessa ties monennetta kertaa korkealle pilvien yläpuolelle. Laetin - senhän hän oli nimekseen sanonut? pöyhkeyttä naurettavasti jäljittelevä käyttäytyminen sai miehen nauttimaan omasta (ainakin kuvitellusta) viehätysvoimastaan. Lisäksi toinen oli juuri täysin varmasti paljastanut itsensä naiseksi: nimenomaan hänen hölmöt eleensä, haltianaisen ilmeitä jäljittelevät kasvonsa sekä arka röyhkeys tarjoilijaa kohtaan. 'Kuin kala tarttunut syöttiin', maeri ajatteli ja nojasi kyynärpäitään pöydän kuluneeseen pintaan. Hän ei voinut kuitenkaan olla räpäyttämättä silmiään naisen sanoessa tämän itsensäkin olevan biologi. Vaihtaen nopeasti, hieman liiankin nopeasti huomioita nopeasti tekevälle ihmiselle, Reika vaihtoi puheenaihetta. Mikäli Laet olisi sattunut kysäisemään jotain sellaista, joka miehen esittämän tasoisen biologin tulisi tietää, hän olisi nopeasti pulassa. No, ainakin menettänyt reilusti uskottavuuttaan. Hän luotti kuitenkin tarpeeksi tekemäänsä arvioon - nainen oli ilman muuta oikea typerys - eikä välittänyt liikoja tekemästään pienen pienestä virheestä. Hänen onnekseen tarjoilija palasi mukanaan pari kolme olutkolpakkoa. Reika pani hetimmiten merkille, että juoma oli talon kaikkein epäsuosituimpaa ja täten pääteltävissä ollen myös karmeinta tarjolla olevaa nesteentapaista, mitä sai tarjota. Mies tuijotti hetken juomansa pinnalla kelluvia kärpäsiä, ja varovasti sekä tietenkin mahdollisimman arvokkaasti onki kärpäset pois kahdella sormella. Valmistautuen hörppäämään Viinitaivaan kaikkea muuta kuin tavaallista juomatarjontaa maeri vetäisi henkeä ja, kiittäen tietenkin tarjoajaa tämän avokätisyydestä, kippasi aimo kulauksen tuota hevosenkusta kurkustaan alas. Ilmeettömänä hän laski aavistuksen verran tyhjemmän juomakolpakon pöydälle ja vannoi harvinaisen vakavissaan, ottaen huomioon miten tämä suhtautui valoihinsa, ettei enää koskaan elämässään kaataisi tippaakaan tuota moskaa kurkuunsa.
Vaikkei maeri olisi sitä voinut tällä säällä ja kylän kokoon voinut ajatella, kapakka täyttyi kaiken aikaa. Hetkellisen hermostuneisuuden hetkenä hän nosti molemmat miekkansa seinän vierestä syliinsä, josta hän saisi ne nopeasti käyttöönsä. Reikan mieleen nousi lausahdus, jonka hänen toverinsa oli vuosia sitten sanonut: jos ihmisiä on huoneen täyttymiseen asti, voit olla varma siitä, että jossain vaiheessa joku keksii sinut huonoin seurauksin. Vaikkei mies keksinyt ketään, joka olisi voinut tunnistaa hänet tässä täydessä kapakassa, hän oli elänyt pelkällä varovaisuudella näin pitkään.
|
|
|
Post by kyborgi on Feb 15, 2007 12:21:23 GMT -5
[Älä sure kazeno, minunkin viestini ovat kovin lyhyitä, hahmojen määrä vain hämää]
Elanor istui hiljaisena ja epävarman näköisenä katsoen hieman surullisena ympärilleen. Nuo kaikki tuntuivat nauttivan ajastaan ja puhuvan hilpeästi. Hän yritti kuunnella pöytäseurueensa keskustelua, mutta ei kuitenkaan jaksanut seurata, ei sitten yhtään. Itse asiassa hän oli todella väsynyt. Elanor yritti haukotella huomaamattomasti ja nojasi päätään kämmeniinsä kyynärpäät pöydällä. Matka oli ollut pitkä ja yleensäkin hän meni aikaisin nukkumaan. Hänen ehkä pitäisi palata huoneeseensa, mutta haltia jotenkin pelkäsi lähteä pöydästä, tietämättä itsekään syytä. Nainen ehkä kauhistui ajatusta että häneen iskettäisiin aran tytön leima; sellainen joka pakenee kaikkea ja kaikkia. Vaikka arka hän olikin, mutta oli eri asia tahtoisiko hän näyttää sitä. Hermosuksissaan hän alkoi siirrellä käsiään, yrittäen saada päänsä mukavaan asentoon. Hänen katseensa harhaili ympäri ja ympäri eikä löytänyt paikkaa johon jäädä. Silmät siirtyvät tutkailemaan pöydänpintaa, ne näkivät sen saman sydämen, mutta eivät silti löytäneet sopivaa kiintopistettä. Silmät sulkeutuivat hänen huomaamattaan ja tahtomattaan, kuin luomilla olisi ollut oma tahto. Hänen päänsä alkoi nuokkua vaikka hän piti niitä pystyssä käsien varassa. Mielessään Elanor alkoi paeta tästä paikasta, hän palasi takaisin torille ja otti mielikuvituskyydin. Ennen kuin nainen oli päässyt ajatuksissaan takaisin kotiin, hän oli jo nukahtanut, pää pöydänkannella, kädet pään tyynynä.
Enil yritti epätoivoisesti saada jotain paperille, mutta ei onnistunut. Anteeksi, että häiritsin teitä… ei, tämä kuulosti aivan typerältä. Hän alkanut olla sitä mieltä että ehkä anteeksipyyntö olisi parempi esittää kasvotusten. Mutta kannattiko sitenkään häiritä tuota neitosta? Oliko nainen anteeksipyynnön arvoinen? Oi, kyllä hän oli, hän oli niin kaunis ja niin... kohtalokas. Ja hienosta suvusta hän taisi olla etsintäkuulutuksen perusteella. Mies olla jo täysin ihastunutkin häneen jo. Enil rypisti julisteenpalan kouraansa ja teki itselleen selvän toimintasuunnitelman ettei mokaisi taas. Olihan hänellä yksi valttikortti kädessään. Se jonka hän rypisti. Sydän pamppaillen hän nousi tuoliltaan ja alkoi lähestyä tuota kivuliaiden muistojen pöytää. Hän istui tuolille Deustienin viereen. ”Anteeksi että tulen taas puhuttelemaan teitä, neiti… Akuzhin”, hän sanoi yrittäen muistella etsintäkuulutusta. ”Olen niin kovin pahoillani aiheuttamastani hämmingistä, en todellakaan tiedä mikä minuun meni. En todellakaan. Voitteko millään antaa minulle anteeksi?” Enil nojautui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa naisen korvaan: ”Muuten, hieno muotokuva teistä tuolla seinällä.” Nostettuaan kasvoilleen omahyväisimmän hymyn jonka hän osasi, sellaisen jossa kulmahampaatkin näkyivät, Enil nosti kätensä kasvojensa eteen kuin sanoen: älkää lyökö enää, olkaa niin hyvä. Ehkä hän nolaisi taas itsensä, mutta tuo nainen oli juuri sellainen joista hän piti. Eikä hän ei ollut luovuttajatyyppiä.
Hávy ei noteerannut tummahiuksisen haltianaisen kommenttia, vaikka olikin hieman helpottunut. Hän katseli hieman ihmeissään ympärilleen. Poikaa heikotti hieman, siitä oli kauan kun hän oli syönyt viimeksi. Jonkun keittiöstä hän oli pähkinöitä ja sokeria ottanut ja tarjonnut hiirelleenkin. Kyllä se osasi huolehtia itsestään, mutta sitä oli joskus hemmoteltava jottei se menettäisi luottamustaan. Hiiri oli yhä hänen kourassaan ja tuijotti häntä hieman koiranpennun tavoin. Poika pisti otuksen taskuunsa ja toivoi ettei se lähtisi sieltä pois. Hávy harppoi edestakaisin pitkin käytävää, kurkisti joka mutkan taakse ja koetteli ovia. Ei mikään niistä auennut. Mutta vasta silloin hän tajusi, että tässä majatalossa oli kyllä pakko olla jonkinlainen keittiö. Löydettyään vihdoin portaat hän laskeutui alas saliin. Meteli oli kova, sillä väkeä oli paljon. Hávy etsi katseellaan tarjoilijoita, yleensähän he kävivät ainakin jossain vaiheessa kyökin puolella. Saatuaan yhden tyhjennettyä lautasta kantavan tarjoilijan näköpiiriinsä Hávy alkoi seurata tätä, mutta tuskin he olivat päässeet tiskin luokse, kun tarjoilijatar mulkaisi häntä niin vihaisesti, että poika päätti luopua suunnitelmastaan. Ties vaikka tuo heittäisi hänet ulos majatalosta, ja sitähän Hávy ei tahtonut. Ulos sateeseen ei olisi ollut mukava mennä. Eikä varsinkaan nälkäisenä. Poika jäi kiertelemään pöytien ympärillä päämäärättömästi. Hän tarkkaili kuitenkin tilanteita; tuolla kaksi täsmälleen samanäköistä naista istuivat pitkän, vähän juopuneen näköisen haltiamiehen ympärillä, tuolla erääseen pöytään oli kerääntynyt sangen sekalaisen näköinen seurue, tuolla kaksi haltianaista istui samassa pöydässä, tuolla oli iloinen vaikka juopunut vanhuksista koostuva pöytäseurue. Hávy tarkisti taskunsa vain huomatakseen että hiiri oli taas lähtenyt omille teilleen. Silläkin oli varmaan nälkä. Poika yritti etsiä sitä katseellaan. Minne se nyt oli mennyt?
|
|
|
Post by Ryuuko on Feb 15, 2007 15:33:24 GMT -5
Ryoichi tuijotteli pöytää edessään hiljaisena, kun yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pamautettiin illallinen. Haltia kohotti hiukan hämmästyneenä katseensa, mutta tajusi sitten, että ruoka oli naisen, joka häntä vastapäätä istui, tilaus. Ryoichi katsoi ruokaa hetken nälkäisenä (ja tajusi vasta nyt tuossa alkoholin sumentamassa mielessään, ettei ollut syönyt aikoihin), nostaen sitten katseensa naisen silmiin. Niissä oli jotain yllättävän tuttua... Ja samassa Ryoichi jo tajusikin, mikä niissä niin tuttua oli: tuo nainen muistutti kasvonpiirteiltään hyvin paljon, melkein luvattoman paljon, Ayaa. Hetken Ryoichi oli jopa varma, että Aya istui juuri suoraan hänen edessään, mutta palasi kuitenkin lopulta todellisuuteen; Ayan hiukset olivat valkoiset, mutta tämän naisen hiukset olivat vaaleat. Aya oli myös hiukan pitempi... Ryoichi pudisti päätään hiukan, tehden samalla pienen, sekavan päätelmän äskeiset tapahtumat yhdistettyään toisiinsa (ahdistavalta tuntuva ympäristö ja ilmapiiri; kaksi lähentelevää haltiaa, jotka puhuvat samaan tahtiin ja melkeinpä myös liikkuivat samoin, ja joista Ryoichi ei tiedä, ovatko he miehiä vai naisia; nainen, joka muistuttaa tavattomasti Ryoichin edesmennyttä rakastettua), että hänen pitäisi lopettaa juominen. Tätä kuitenkin kykenemättömänä toteuttamaan, hän otti toisen kaksosen syrjemmälle tyrkkäämän oluttupin käteensä, sillä viinipullo vietiin hänen kätensä ulottuvilta, ja kulautti tuopista jonkin verran juomaa kurkkuunsa, laskien sitten tuopin pöydälle. Nostettuaan katseensa, tämä ehti juuri parahiksi nähdä, kuinka tuo Ayaa kasvoiltaan muistuttava naishenkilö nousi ja siirtyi toisaalle. Ryoichi pettyi hiukan (jollain tavalla naisen läsnäolo oli tämän miehen humalaisessa mielessä tuntunut rauhoittavalta), ja pettymyksen saattoi myös tämän olemuksesta huomata. Nopeasti Ryoichi kuitenkin peitti tämän, tahattomasti tosin.
Kauaakaan ei Ryoichi kuitenkaan ehtinyt asiaa miettiä, kun Zodiac otti hänen huomionsa itseensä yrittäen tavata miehen nimeä. Ryoichin kasvoilta saattoi havaita hyvin pienen virneen, kun jokaisella kerralla kaksoset lausuivat tämän nimen väärin. "Ry-uu-ko [Riu:ko]", tämä sanoi hitaasti tavuttaen, ja ehkä hieman liiankin kovalla äänellä (läheisessä pöydässä istuva tympeän näköinen noita-akan näköinen nainen, jolla oli kammottava koukkunenä, katsoi häntä rumasti), naputtaen tavujen tahdissa pöytää vasten, vilkaisten sitten vuoron perään molempia kaksosia, ja kääntäen taas herkeämättömän huomionsa tuoppiinsa. Nostettuaan tuon taas huulilleen, mies ei ehtinyt edes tajuta, kun toinen kaksosista jo oli nostanut Ayan korun hänen paitansa sisältä, ja ottanut sen käteensä. Ryoichi, heti kun toinen oli todennut helyn kauniiksi, repäisi korun melko rajusti tuon kädestä irti, joka johti siihen, että ketju katkesi; koru lennähti lattialle ja pöydän alle, saman tien Ryoichi sen perässä. Pian haltia nousikin pöydän alta koru tiukasti kiinni nyrkissään, kääntäen virnistyksestä äärimmäisen tuimaksi vaihtuneen katseensa Ayan viimeistä muistoa räplänneeseen kaksoseen. "Älä - enää - ikinä - koske - tähän - esineeseen", hän ärjyi, tunkien helyn samalla takkinsa povitaskuun. Vaikka kaksonen ei periaatteessa ollut tehnyt mitään väärää, Ryoichi oli kuitenkin raivostunut tuosta. Hän arvosti Ayan kallisarvoista muistoa niin paljon, että koki kaksosen äkillisen liikkeen loukkaukseksi tuota vastaan. Ryoichi kääntyi pois tuosta, jurottaen nyt paikoillaan välittämättä hiuksista, jotka olivat valahtaneet takin selkämyksestä tämän olkapäälle vallan kiusaavasti.
---
Hah'rath, joka oli juuri aikonut astella sisälle majataloon, pysähtyikin yllättäen; joku oli astunut ulos rakennuksesta ja istahtanut portaille, tukkien näin demonin tien. Pari sekuntia demoni mietti, tappaisiko tuon röyhkeydestään, todeten kuitenkin sen vaihtoehdon lopulta kaikkein typerimmäksi, ja astellen sitten uhkaavasti tuota naishenkilöä, joka ilmeisesti lähempää katsottuna tuhosi juuri keuhkojaan ja terveyttään polttamalla piippua.
Mutta kesken matkan Hah'rath pysähtyi. Hetken hän seisoi paikoillaan, hievahtamatta, ja käänsi sitten katseensa jonkin verran etäämmällä olevaan metsään. Hän oli juuri vaistonnut jotain. Jotain vaarallista. Jotain murhanhimoista. Jotain äärimmäisen pahaa, mikä veti vertoja jopa hänen omalle pahuudelleen. Hän ei ollut ikinä ennen vaistonnut mitään sen kaltaista, ja se hämmästytti häntä. Hän piti tarkan katseensa puiden siimeksessä, kunnes näki sen, mitä oli odottanutkin: pieni liikahdus. Vaikka liike oli ollut lyhyt ja näkynyt vain pienen hetken ajan, tuo hetki oli kuitenkin ollut kohtalokas, ja Distrais oli sen heti havainnut. "Mitä hemmettiä..." demoni mutisi käheästi itsekseen. Hän tiesi, ettei kaikki mennyt nyt ihan sillä tavalla, miten hän oli itse suunnitellut. Hänestä tuntui, että joku oli sotkenut sormensa tähän leikkiin mukaan, joku, joka tavoitteli valtaa. Demoni saattoi melkein jopa havaita sen ilmapiiristä ympärillään.
Lopulta Distrais teki päätöksensä, ja kesken matkansa kohti Viinitaivas-majatalon ovea, hän muuttikin kurssiaan, astellen kyseisen rakennuksen vierustalle, jääden seisoskelemaan siihen, ja tutkailemaan tilannetta. Kuka tai keitä tahansa metsässä olikaan, Distrais oli melkein varma, ettei heidän tarkoituksensa ollut hyvä. Eikä hän aikoisi jäädä jalkoihin. Hän olisi ehkä voinut käyttää voimiaan näitä vastaan, muttei tehnyt sitä mielellään sellaisiin, jotka edustivat myös pahuutta tai pahoja aikeita. Ei, hän aikoi seurata tilannetta sivusta, ja jos joku tulisi häntä häiritsemään, saisi tuo joku kokea kohtalonsa jollain hyvin epämiellyttävällä tavalla (Distrais ei voinut olla virnistämättä ajatukselle).
|
|
|
Post by olympos on Feb 19, 2007 12:42:40 GMT -5
Pitkät sormet naputtelivat pöydän pintaa samalla kun vihreät silmät tutkiskelivat salia. Seuralaiset kun eivät oikein kiinnittäneet häneen huomiota, yksi oli kai nukahtanut - miten tänne meluun voi nukahtaa? - ja loput kaksi puhelivat keskenään. Kurkkua kuivasi ja haltia kutsuikin tarjoilijattaren luokseen. Olut ei ilmeisesti olisi sopinut edes sioille, joten kurkunkostukkeeksi sai kelvata viini. Se saisi edes olla hyvää, tai siedettävää - kun haltianeito joi viiniä oli hän tottunut siihen että se oli hyvää. Haltioiden parissa sitä osattiin arvostaa, tai ainakin Hopeatammen sukuun kuuluvat. Sormet naputtivat yhä karkeatekoista pöytää kun haltia alkoi todella miettimään kuinka täyteen se olikaan ahdettu. Tuolla pöydässä oli viisi, tuolla kaksi jaja... Hiki kohosi karpaloina otsalle, haltia luuli päässeensä jo aikoja sitten tästä ohi. Liian paljon... Tilaa tuntui olevan kovin vähän, ja seinätkin olivat niin lähellä... Haltia oli syntynyt laajoissa metsissä, jossa ei todellakaan ollut näin ahtaaseen tilaan ahdettu näin monia ihmisiä. Siitä vain oli niin pitkän aikaa, ja hän oli kulkenut majataloissa sekä muissa tämän kaltaisissa tiloissa niin pitkään että luulisi pelon jo kaikonneen. Tämä tunne oli viimeksi tullut esiin vuosia sitten. Liian paljon ! Hengitys vaikeutui, ilma tuntui loppuvan kesken. Haltia sulki silmät ja painoi kädet nyrkkiin, yritti hengittää kunnolla. Hengitys tasaantui lopulta ja tuo kääntyi pöytäseuralaisten puoleen, ja kulautti kurkkuunsa puolet juomasta joka oli siinä jo ilmeisesti vähän aikaa nököttänyt. Haltia pyyhki otsaltaan hien pois hihaansa, ja jäi silmäilemään muita pöydässä olijoita. Jokin kiadussa sain hänet katsomaan tarkkenmin, ne näyttivät niin kovin tutuilta. Mutta sitten pöytään saapui vielä yksi lisää, takkutukkainen maeri. Tuo ei sanonut mitään, joten haltiakin tyytyi olemaan hiljaa. Sen sijaan hän käänsi katseensa kiaduun, ja kysyi ehkä hieman värähtävällä äänellä tunsivatko he toisensa. Sirot sormet kietoutuivat viinilasin ympärille ja kohottivat huulille, tumma neste valui kurkkuun ja tällä kertaa juoja osasi arvostaa makua - jossa kyllä ei ollut paljon mitään arvostamista.
Ovi läjähti auki, ja sieltä tuli parikymmentä mustakaapuista olentoa jotka levittäytyivät salin reunoille sulkien jokaisen mahdollisen pakotien. Jotkut sormeilivat aseitaan kun eräs naamiopäisistä alkoi puhumaan. Pitkä kuikelo alkoi puhumaan, aloitti sellaisella äänellä joka ei tuntunut sopivan uhkaavaan hahmoon. Ääni muuttui. Mahdollisuus? Haltianaista alkoi kylmätä kun tuo tajusi keiden kanssa olikaan tekemisissä. Miksi hänen oli pakko tulla tänne? Hän silmäili pakoreittejä, ikkunoita, ovia mutta jokaisen edellä oli yksi noista huppupäistä. Haltia mietti rajusti suunnitelmia miten päästä pakoon ilman kaulan katkaisemista tai polttomerkkiä. Tüilen usko oli aina ollut horjuvaa, eikä haltia ollut koskaan rukoillut enempää kuin tärkeinä hetkinä, kun tuolle rakkaat saattoivat olla vaarassa. Se muuttuisi. Joutuisiko hän tappamaan tuon takia, kiduttamaan itseään? Palvomaan pakotettuna? Polttomerkki olisi kyljessä koko loppu elämän, sitä ei pääsisi enää pakoon. Tulisiko hänestä vanki johon ei ikinä luotettu, vai yhtä paha kuin mitä tarinoiden mukaan muut kultin jäsenet olivat? Haltian sydäntä kylmäsi todella, pelon siemenet kasvoivat sydänmenssä kuin rikkaruoho, pelko peitti ja tappoi alleen ilon ja toivon. Hän ei silti halunnut kuolla, etenkään uhrilahjana. Se ei ollut nopea tapa kuolla, sen verran pelkäävä haltia tiesi. Käsi puristui huomaamatta veitsen kahvalle, sormet puristivat sitä valkoisina. Jos hän liittyisi, joutuisi tuo elämään kultin alaisena ainakin neljäsataa vuotta. Ehkä enemmänkin. Ilmapiiri majatalossa oli pelokas, jännittynyt. Ihmiset selvittelivät kuulemaansa, kaikkie ivät ehkä täydellisesti tajunneet mitä oli tapahtunut. Tämä oli varmasti käänne jokaisen elämässä, valitsipa kumman vaihtoehdon. Tüile tajusi yht'äkkiä erään asian. Jos salaseuraan pakotettiin joitakuita, miten ne pysyivät uskollisena ilman ympärivuorukautista vartiointia? Tai, miten heistä tehtiin uskollisia? Haltia värähti ja joi kulauksen kupistaan. Kaikki voisi olla parempi kestää pienessä humalassa. Ehkä olisi ollut parempi että hän ei olisi ahminut jokaista tiedonhippusta kaikesta itseensä, ainakaan tästä salaseurasta.
Kalpea lyceni näytti vieläkin kalpeammalta kuin yleensä, jos se oli yhtään mahdollista. Miltei jo täysi kuu tuntui ilkkuvan hänelle pilvien purjehtiessa hetkeksi pois sitä peittämästä. Tuntui kuin päätä olisi paukutettu koko ajan vasaroilla, ja olokin tuntui siltä että kohta kaikki se karmaiseva olut ja säälittävä leivän palanen tulisivat ulos. Hän halusi kuolla tai ainakin mennä pois täältä, maakin tuntui keinuvan jalkojen alla. Salin melu sattui korviin ja sitten vielä joku humalpäinen tönäisi lycenin lattialta tuon myllertäessä eteenpäin kaljamahoinensa. Dinia painoi silmät kiinni ja päänsä karheaa pöydän pintaa vasten, ja se auttoikin hieman pahaan oloon. Vaikka olo olkin hutera ja päätä sattui, ei ruoat tuntuneet olevan tulossa ulos. Tasainen, tai ainakin melko tasainen pinta otsan alla sai maan keinumisen tunteen loppumaan. Osa hiuksista oli tunkeunut kaula-aukosta paidan sisään ja pisteli inhottavasti mutta lyceni ei jaksanut kohottaa kättään kiskomaan niitä pois. Mutta hetkinen, miksi oli niin hiljaista? Vain yksi puhui, ja eräs Dinia-niminen lyceni kohotti kasvonsa sekä höristi korviaan. Hän ei ollut kuullut selvästikkään kaikkea ja se harmitti, tuosta äänensävystä päätellen se oli jotakin tärkeää. Pari sanaa iski tajuntaan. Liitytte meihin... Pako oli päättynyt, hän oli ansassa.
Vain sattumalta, mutta silti se oli käynyt. Salaseura Ilk-upon Venueuri oli löytänyt hänet vaikka oli yrittänyt vältellä. Vaihtoehtona kuolema tai liittyminen salaseuraan, muuttumaan samanlaiseksi kuin muutkin sukulaiset. Dinian kaikki tietämät sukulaiset, jotka eivät liittyneet Venueuriin oli tapettu. Äidin suvun huono onni oli taitanut tarttua loppujen lopuksi häneen kiinni, ei lyceni muuten olisi valinnut juuri tätä reittiä tai löytänyt tätä paikkaa harhailtuaan ensin umpimetsässä. 19 vuotta sitten Dinian isä oli tappanut vaimonsa, Dinian äidin koska tuo ei ollut suostunut liittymään salaseuraan. Siitä lähtien hän oli paennut sisarensa kanssa, mutta lopulta sisar oli liittynyt salaseuraan ja jättänyt Dinian aivan yksin. Kuka tahansa salin ihmistä saattoi olla hänelle sukua. Sereng, Helcaraxë tai Melian. Sisar, isä tai serkku. Ehkä tuo tuossa lähinmän ikkunan vieressä oli hänen setänsä? Jos joku noista oli sukua, tai vielä tunnisti Dinian ei hän osoittanut siitä merkkiäkään. Tai ainakaan huppujen ja liinojen alta ei paljastunut mitään, tosin se ei ollut kovinkaan vaativaa. Päänsärky yltyi, nyt hakkasi jo nuijalla. Antaisiko sisko hänen kuolla? Kyllä. Ehkä tuntisi jotain, jos sydän ei ollut jäätynyt täysin, mutta antaisi kuolla vaikka he olisivat vain kaksin. Voisiko Sereng itse uhrata hänet Zhyrakenille? Mahdollista, maailma muuttui parissakin vuodessa. Kalpeakasvoisen lycenin silmät yrittivät porata noiden huppujen ja huivien läpi katseen, nähdä kasvot. Joku heistä saattoi todella olla tuttu tai vähän enemmänkin kuin pelkkä tuttu, läsisukulainen. Kummin vastaisi? Kuolema vai liittyminen? Kuolema ei olisi sopivaa tulevaisuuden kannalta ja polttomerkin kanssa olisi vaikea vakuuttaa että jokainen lyceni ei ollut salaseurassa. Mutta... Ensimmäistä kertaa koskaan, ikinä lyceni-neidon päässä alkoi kytemään pieni ajatuksen siemen. Miksi ei liittyä? Suojelusta, pako loppuisi. Perhe takaisin. Ei, miten voin kuvitellakkaan? Mutta, se oli houkuttelevaa. Turha paeta, vapaaehtoisesti liittyminen? Perhe., sana soi päässä Dinian kääntäessä kasvot, jotka näyttivät pitkästä aikaa toivekkailta ja onnellisilta, viimeksi puhunutta päin. Perhe. Yhdessä. Lyceni ei miettinyt yhtään että häntä ei välttämättä tunnistettaisi, hyväksyttäisi joukkoon tai sitten he olivat muuttuneet.
Lycenin ilme ja olotila oli kiintoisa lisä majatalon hämmentyneeseen ja sekalaiseen katsojakaartiin, joista osa ei edes tiennyt mihin oli sekautumassa ja katselivat pyörein silmin tulijoita, hämmentynyt ilme kasvoillaan. Loppujen ilme oli myös kirjava; osa oli peloissaan tai jopa kauhuissaan, jotkin typerykset olivat huojentuneita ja osa jopa hymyili, jotkut tosin melko epävarmasti. Jotkut olivat järkyttyneitä ja toiset eivät humalassaan tajunneet paikassa mitään outoa tapahtuneenkaan. Myös heitä oli jotka näyttivät tyytyväisiltä, tosin vähenmän kuin heitä jotka näyttivät erittäin epäuskoisilta. Silmiä räpyteltiin, suljettiin ja avattiin mutta huone sekä nuo omituiset miehet pysyivät siellä yhä. Vastaanhangoittelua ei kuulunut, moni kun halusi pitää henkensä - ja jos noita teriä vastaan kävi oli erittäin mahdollista että hankkeessa ei olisi onnistuttu. Ulkona sateen ropina korosti hiljaisuutta majatalon sisällä, lyhyt ja nopeasti katkeava kirkaisu kuului selkeämmin.
Mitä Séryl oikein sanoi? Ajatukset eivät oikein pysyneet kasassa, niitä oli vaikea tavoittaa. Kesti hetken ennen kuin aivot yhdistivät sanat toisiinsa ja ymmärsivät niiden merkityksen. Haltian neuvo haltialle... Nyt piti muistaa mitä haltia sanoi ja keksi vielä jotain sanottavaa. Ajatukset todella sumentuivat... Vilya rypisti kulmiaan oluelleen ja siirsi sen pois käden ulottuvilta. Sen vika. Mikä oli? Se oli... Todella, mikä oli? Animeugehaltia pinnisti ja yritti muistaa mitä keskustelukumppani oli sanonut. Hmph. "Hyvä neuvo, mutta tämä on sen verran tanakkaa tavaraa että jos voi juoda yhden tuopin niin maulla ei enää ole väliä", se sanoi. Vilya oli todella huomannut sen ja päätti tilata vain teetä (( eikös niin että se on keksitty?)), hän kun oli juonut ainakin...ainakin... No liikaa! Ei olutta...
Vilya ehti juoda ainakin kolme ja kolme neljäsosa kupillista teetä ennen kuin ovi avautui suurella rysähdyksellä ja mustahuppujen tunkiessa sisään. Ketäs nuo olivat? Keitä he olivat oikein määräilemään? Karhuanimeugeu epäili aluksi kuulleensa väärin ja nähdessään harhoja oluen ansiosta, mutta kaikkien muidenkin järkyttyneet ilmeet varmistivat että ihan totta tämä oli. Nyt ei ollut oikea hetki antaa Vilyan aivoille tälläistä miettittävää, kesti aikansa ennen kuin haltia edes ymmärsi keitä nämä olivat. Tiedot olivat hatarat ja surkeat, ainoa tieto että salaseura oli luultavasti tappanut hänen vanhempansa ja että jäsenet merkittiin jollain polttomerkillä. Hänen ihmeekseen sisällä ei tuntunut vihaa, ei mitään sen kaltaista. Hän kun ei ollut koskaan todella tutustunut vanhempiinsa jotka lähtivät välillä viikoksikin huvittelemaan jättäen pienokaisen tädin hoiviin. Ruumiitakaan ei ollut löytynyt, vain vähän verta. Vanhemmat saattoivat olla nyt täälläkin, tai jossain muualla tyytyväisinä polttomerkattuina lehmien lailla. Hänestä ei saanut tulla sellaista lehmää, ei. Missä miekka oli? Ainiin, jollakin rikkaalla kauppiaalla. Harmi. Ketkä kaikki muut polttomerkitsisivät itsensä kuin lehmät, jotta omistaja tiesi kuka lehmä on hänen? Ja kuka olikaan omistaja?
// lisäsin tähän vähän juttua
// ja nyt tein osan tarinaa, aika loppuu kesken // valmis
|
|
|
Post by Amelia on Feb 22, 2007 16:44:59 GMT -5
Ilma oli kylmää, tosin siihen tottuminen ei ollut kestänyt kauaa. Nisak, vaikka olikin kovin vähäpukeinen, tunsi olonsa varsin kotoisaksi. Tuo sadekuuro toi hänelle etäisesti mieleen meren ja kaikki seikkailut joita oli tähän mennessä kokenut. Ei hän vielä mikään kuuluisa merirosvo ollut. Tai no, kyllä hänet tunnistettiin joissakin paikoissa. Lesteth oli kuitenkin nuoren naisen mielestä niin tuppukylä, ettei täällä tarvinnut pelätä paljastumista. Maeri säpsähti hereille ajatuksistaan nähdessään nyt selvää liikettä edessään. Kullanruskeiden silmien katse nousi hitaasti maasta tuohon lähemmäs tulevaan henkilöön, mieheen. Nainen sai tästä oitis kylmiä väreitä. Vaikka hän ei edes tuntenut kyseistä miestä, saattoi hän vannoa, ettei tuossa ollut kaikki kohdallaan. Merirosvo piti katseensa häpeilemättömästi toisessa kiinni, tutki ja arvioi tätä lähes töykeästi katseellaan. Ei hänen tarkoituksensa ollut loukata, ei suinkaan. Hän oli vain utelias persoona. Viimein tuo takkutukka sai tarpeekseen ulkoilmasta, tummasta taivaasta ja miljardeista sadepisaroista (jotka tosin olivat laantumaisillaan). Hän huokaisi pienesti, yskäisi kerran ja painui ovesta sisään. Lämmin, jopa ikävän tunkkainen ilma otti hänet huumaavasti vastaan. Väki oli ehkä hiukan harventunut (tai ehkä se vain näytti siltä), mikä sopi oikein mainiosti maerille. Nisak asteli eteenpäin, valitsi sattumanvaraisesti pöydän. Lupia kyselemättä merirosvo istahti vastapäätä kolmikkoa, ja katsoi näihin tovin. Yksi oli selvästi mies, toisesta Nisak ei osannut sanoa, oliko tämä kiadu mies vain nainen. Ja kolmas oli tietysti tuo nukkuva haltia. Nainen nyökkäsi näille nopeasti tervehdykseksi, kunnes vaipui taas oman ajatusmaailmansa syvyyksiin.
Kalpeakasvoinen haltianeito istuskeli edelleenkin sillä samaisella tuolilla kuin äsken, seuranaan vain oman mielensä ajatukset. Hän siirsi korpinmustia hiuksia pois silmien edesä korvan taakse, missä ne, ihme ja kumma, pysyivätkin tovin. Kun tuo samainen liike oli tehty noin seitsemän kertaa, antoi nainen asian olla. Hän ei oikeastaan tiennyt, miksi oli valinnut tämän pienen kyläpahasen pakopaikakseen. Ei hän tietenkään tänne aikonut jäädä. Haltia lähtisi jo huomenna, mikäli mitään esteitä ei tulisi. Deustienin sormi siveli pöydän rosoista pintaa. Tuo kuitenkin keskeytyi, sillä haltian suipot korvat rekisteröivät tutun äänen. Liiankin tutun. Nainen huokaisi ja kohotti katseensa nuorukaiseen. Se maerimies. Mitä se nyt tällä kertaa halusi? Deustien ei olisi normaalisti sietänyt tällaista, mutta se tosiasia, ettei nämä muut kapakassa olijat olleet sokeita taikka kuuroja, vaikutti asiaan. Naisen vihreät silmät loivat toiseen hyvin kylmät ja etäisen katseen. Haltianeito oli juuri keskeyttämässä toisen töykeästi, mutta tuo yksi nimi, yksi vaivainen nimi onnistui lamaannuttamaan hänet totaalisesti. Akuzhin. Deustien henkäisi hiljaa, katsoi miestä epäuskoisena, vaikka koittikin hämmennystään piilotella. Parin sekunnin ajan hänen silmissään myllersivät pelko ja ihmetys, mutta sitten ne katosivat. Hän veti syvään henkeä. "Etkö sinä ymmärtänyt äskeistä viestiäni? Minua ei todellakaan kiinnosta--" Nainen hiljeni. Hän mietti. Maeri oli selvästikin nähnyt hänen etsintäkuulutuksensa. Jos hän ei käyttäytyisi nyt kunnolla, saattaisi toinen nostaa kamalan metakan. Deustien loi toiseen myrkyllisen katseen, tuhahti hiljaa. "Saat anteeksi, mutta en unohda", hän tokaisi hetken kuluttua tekopyhästi äänellä, joka muistutti levottomien yöperhosten siipien kahinaa. Sumuhaltia ei todellakaan pitänyt tästä tilanteesta; hän oli sisäisesti ahdistunut (mutta ei antanut siitä minkäänlaista merkkiä ulkopuolisille). Nainen oli enää vain oma itsensä; kylmä ja etäinen. Toisen virnistäessä Deustien vannoi nähneensä teräväkärkiset kulmahampaat. Oliko toinen.. taiani? Naisen tummat kulmat rypistyivät hiukan. "Miksi sinä häiritset minua koko ajan?" hän kysyi viimein, madaltaen ääntään.
Israfelin kellanoranssit silmät pälyilivät epäilevinä ympärilleen. Hänellä oli ihmeen levoton olo; kuin hän olisi tiennyt jotakin mitä muut eivät. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys. Ja sehän nuorukaistamme häiritsikin. Hän ei pitänyt tästä epätietoisuuden tunteesta, joka hänen alitajunnassaan vallitsi. Nuorukainen vilkaisi tyhjään kolpakkoonsa ja oli kohottamaisillaan kättään tilatakseen lisää juomaa. Hän tuli kuitenkin ajoissa järkiinsä; ei kukaan voisi vapaaehtoisesti juoda tuota litkua uudestaan. Mies hieraisi väsyneitä kasvojaan, pörrötti hiukan hiuksiaan ja tunsi, kuinka väsymys tunkeutui hänen jäseniinsä. Näin tylsistynyt Israfel ei tainnut vielä koskaan olla. Hän rukoili, että tähän tylsään hetkeen tulisi jotakin toimintaa. Ihan mitä tahansa.
He olivat nyt valmiita, Pirunnuora tiesi sen. Kun nämä kaksi miestä olivat viimeinkin palanneet varmistusmatkaltaan, nousi tyytyväinen hymy tämän joukkion johtajan huulille. Kuin äänettömän käskyn ansiosta he kaikki nousivat pystyyn. Lukemattomat silmäparit kiilsivät innostuksesta. Nuotio sammutettiin. "Tiedätte suunnitelman. Toimikaa sen mukaan", Pirunnuora sanoi uhkaavalla äänellä, ennen kuin katsoi yhden ryhmän katoamista metsikköön. Sitten hän nyökkäsi ylpeänä omalle ryhmälleen ja alkoi astella eteenpäin häkellyttävän nopein askelin. Miehen uhkaava olemus paisui mitä lähemmäs he pääsivät määränpäätänsä. Aika kului tuolla tavalla lähemmäs puolisen tuntia. Kävelemistä kävelemisen jälkeen. Kunnes sitten viimein he olivat saapuneet perille. Pirunnuora nosti kätensä ylös ja pysähtyi kuin seinään törmänneenä. Lukuisten huppupäisten hahmojen seasta tämän johtajan luokse pyrki eräs mies. "Mitä nyt, Mustesumu?" Pirunnuora kysäisi madaltaen ääntään aivan kuin paljastumisen pelossa. Mustesumuksi kutsuttu mies rykäisi pienesti. Hän kumartui lähemmäs Pirunnuoraa, kuiskasi tämän korvaan pari valittua sanaa. Innostuneen kysyvä ilme kareili hänen kasvoillaan. Pirunnuora nyökkäsi hetken kuluttua hyväksyvästi. "Yritä pois. Mutta katso, ettet tapata itseäsi siinä samalla." Mustesumu nyökkäsi ja katosi varjoihin yhden viitan hulmahduksen kera. Katseet seurasivat hänen peräänsä pari sekuntia, ennen kuin hiljaisuutta rikkoi särmikäs ääni. "Te loput, odottakaa merkkiäni", Pirunnuora sanoi ja katosi myöskin varjoihin, jättäen jännittyneenä joukkion yksinään metsän reunoille levittäytymään.
Sillä välin Mustesumu oli päässyt aivan metsän ja kylän rajakohtaan. Tuuheiden oksien takaa hän tarkkaili erästä. Mies oli varma, että tuo toinenkin aisti sen pahuuden, joka oli lähestymässä, sillä Mustesumu itse aisti toisesta sellaista voimaa, että hän lähes värähti. Hänen susimaisen harmahtavat silmät katselivat tätä näkyä hetken aikaa hiljaa, kunnes hän liikahti pienesti laittaen hupun päähänsä (siten hän sai kasvonsa varjojen avulla piiloon). Sitten hän asteli näkyviin, kohti tuota tuntematonta miestä. Ollessaan noin neljän metrin päässä toisesta Mustesumu pysähtyi. Hän katseli toista huppunsa kätköistä, kallisti päätään avistuksen verran. "Iltaa", hän aloitti miellyttävällä äänellä, kuten kohteliailla herroilla oli tapana (tosin hän oli kaukana kaikesta kohteliaasta). Sateen ropina kuului jotenkin normaalia voimakkaampana Mustesumun korviin, kerta ne tipahtelivat hänen hupullensakin. Animeugehaltian pää nytkähti hiukan oikealle päin, aivan kuin hän olisi pidätellyt halua katsoa metsänlaitaan tovereitaan kohti. Hänen katseensa jäi kuitenkin läheisen hökkerön seinään, siitä se kimposi takaisin tuohon mieheen. "Et vaikuta miltään tavalliselta tientallaajalta, jos tiedät mitä tarkoitan", hän sanoi viimein melko vihjailevalla äänellä ja vilkaisi tällä kertaa ihan tarkoituksella metsän siimeksiin. Hän näytti näkevän jotakin, mitä kukaan muu ei. Mustesumu nyökkäsi itsekseen, kunnes käänsi katseensa taas takaisin tähän tuntemattomaan kulkijaan. Tuntemattomaan kulkijaan, josta olisi suuresta apua ja hyötyä salaseuralle.
Mustesumun aloittaman keskustelun aikana salaseuralaiset olivat levittäytyneet ympäri kylää. Heidän silmissään kimmelsi ahnas välke; he olivat odottaneet jo liian pitkään. Kyse oli enää muutamista minuuteista... Huppupäiset hahmot etenivät lähes yliluonnollisen nopeasti talosta taloon. Veitsien metalliset välähdykset toistuivat yössä kerta toisensa jälkeen. Aivan kuin heille olisi siunaantunut jokin luonnoton kyky, sillä he osasivat erottaa "turhat" ja "hyödylliset" henkilöt toisistaan. Selkokielellä se tarkoitti sitä, että turhat tapettiin ja hyödylliset tuotiin tuonne ulos tihkusateeseen sidottuina. Kaikkein yllättävintä oli, ettei kukaan aavistanut mitään. Kauhun täyttämiä kirkaisuja ei ehtinyt kuulua, joten mitään varoitusta eivät seuraavat uhritkaan saaneet. Parikymmentä huppupäistä salaseuralaista, joiden viitat liehuivat aavemaisina, astelivat kohti Viinitaivasta. Heidän askeleensa kumisivat maata vasten pahaaenteilevinä, ikään kuin tuomion kelloina. He astuivat sisään ovesta, levittäytyivät pitkin huonetta syövän lailla kaikkien mahdollisen pakoreittien tielle, ja ottivat jokainen jonkun melko kunnioitusta herättävän aseensa esille. Pisin heistä puhui: "Hyvä.." - hän vilkaisi nopeasti erästä ilmoitusta majatalon seinällä - ".. Viinitaivaan väki". Aloitus oli ilmoitettu kepeästi, aivan kuin ei olisi syytä huoleen. Sitten hänen katseensa tuimeni. Suun olisi voinut kuvitella kieroon virneeseen, mutta mistäs sitä koskaan olisi voinut tietää - kaikkien kolmen suuta kun peittivät mustat liinat. "Saatte mahdollisuuden. Me armollisesti annamme sen teille. Teillä on kaksi vaihtoehtoa, huomatkaa, kaksi. Mitään kolmatta ei ole", yksi salaseuran jäsenistä puheli, ja hänen ääneensä tuli nyt kohtalokas sävy. Hän nosti kätensä juhlallisesti pystyyn. "Yksi: liitytte meihin. Kaksi: kuolette. Niin yksinkertaista. Näiden parin sekunnin aikana lyön vetoa, että jokainen teistä on tehnyt päätöksen. Eikö totta, hyvä olentojen sekajoukkio?"
[[Anteeksi tönkkö teksti, inspiraatiota ei ole ollenkaan T__T]]
|
|
Hiippari
Narri
Lintuja kuoleman virralla, uimassa ikuisesti
Posts: 62
|
Post by Hiippari on Mar 4, 2007 11:56:43 GMT -5
Laea nyökkäsi hieman tarjoilijalle, joka asetti hänen ja maerimiehen eteen olutkolpakot, joiden yli juoma kuohui tarjoilijan nopean kädenliikkeen ansiosta. Heti ensimmäiseksi naisen tarttuessa tuoppiin hän huomasi saman kuin Reikakin: oluen pinnalla kellui kaksi avuttomannäköistä kärpästä. Niiden ohuet jalat sätkivät vaahtokerroksessa, joka jätti niiden siipiin haalean, tahmean pinnan, jonka avulla tai oikeastaan takia ne kelluivat paraatipaikalla Laean tuopissa. Kiadu poimi ötökät yksitellen pois olutkolpakostaan laskien ne pöydälle viereensä. Toimenpiteen aikana nainen huomasi pieneksi kummastuksekseen maerin poistavan samalla tavalla kärpäset omasta oluestaan. Tämä sai taas Laean hymähtämään, sillä ei hän ollut olettanut Reikan olevan niin tarkka siitä, mitä hän kurkustaan kaatoi alas, saatikka sitten kiinnostunut kärpästen hyvinvoinnista. Ei hän toki itsekään ötököitä pelkästä hyvän ihmisen voimasta kaljastaan nostellut vaan myös omista terveydellisistä syistä, ja sitä hän hieman pahoittelikin kärpäsille mielessään tarkkaillessaan vielä äkkiä, josko jompikumpi olisi vielä elossa. Toinen niistä oli selvästi jo kuollut, hukkunut olueen kun taas toisen karvainen jalka ja siipi vielä nykivät refleksinomaisesti aina siihen asti kunnes Laea armollisesti siirsi tuoppiaan hieman sen päälle ja musersi pienen kärpäsenvartalon lasin pohjaan. Nostaessaan tuoppia ensimmäisen kerran huulilleen Laea ajatteli hieman kärpästä, jonka hän oli musertanut, mutta totesi myös mielessään positiivisesti, että oluen, jota kärpäset rakastavat täytyy olla olueksi hyvää.
Laean ja Reikan keskustelu oli pysähtynyt heidän ammattikeskustelunsa jälkeen, eikä Laea oikein keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hänelle jäi taas aikaa katsella ympärilleen. Hänen vieressään istunut metsähaltia oli painanut päänsä vasten pöytää ja kaiketi nukahtanut. Se oli jotenkin hassua, sillä torkahtelu siinä ilmapiirissä oli vaikeaa, ellei sitten ollut liian tuiterissa enää kannatellakseen päätään ylhäällä. Nainen ei kuitenkaan tuoksahtanut siihen suuntaan, joten kaipa hänellä vaan oli mahtavat unenlahjat. Hetki sitten pöytään tullut haltianainen taas joi hiljaa viiniään, pää painautuneena alas ja muutenkin ahdistuneennäköisenä, eikä Laea olettanut hänen kaipaavan ollenkaan puheseuraa, joten äkillinen kysymys tuntui hyvin oudolta. Pahinta oli vielä se, ettei hän saanut naista yhdistettyä oikein mihinkään, vaikka kiadu uskoikin heidän tavanneen. Miksi muuten haltia olisi kysynyt? Eihän hän itsekään olisi mitään uskaltautunut, tai ehkä ennemminkin kehdannut, olettaa, vaan yleensä hän odotti siihen asti kunnes oli aivan varma. Tämä tietty varmuus tietenkin hidasti hieman toimintoja ja joskus asian varmistuttua saattoi olla liian myöhä, mutta minkäs sille tavalle voi kun kerran on oppinut. Laean olisi tehnyt mieli vastata todenmukaisesti ’en tiedä’, tai ’kyllä’, ja lisätä perään ’tosin en tiedä missä ja milloin jne.’, mutta jos nainen ei tiennyt, mistä he tunsivat niin kysymyksessä ei olisi järkeä. Ensiksi hänen olisi pitänyt saada edes selville, mihin nainen liittyi. ”En usko”, hän vastasi nopean ajattelutuokion jälkeen. Pyrkimyksenä oli jatkaa keskustelua jotenkin, mutta kovin pitkälle se ei edennyt.
Äkillinen meteli täytti huoneen ja sai kiadun vetämään suuren kulauksen juomastaan väärään kurkkuun. Ensiksi kiadu toivoi vain jonkun älyävän hakata hänen selkäänsä, jotta kakominen loppuisi nopeammin ja tukehtumisvaaralta vältyttäisiin, mutta nostettuaan katseensa ylös hän ymmärsi, miksi kaikki joko huusivat tai istuivat hiljaa. Pieni puheensorina oli kadonnut salista kokonaan, mutta ihmisten aiheuttama häly ei lakannut vasta kun eräs mustanpuhuvista miehistä aloitti puhumisen. Ovilla seisovat aseistautuneet henkilöt näyttivät hyvin uhkaavilta, mutta silti tilannetta oli vaikea ajatella täysin todellisena. Laean kasvoilla oleva ilme vaihteli tyypillisestä hämmästyksestä jonkinlaiseen hysteeriseen hymyyn, joka vaihtui nopeasti vastaavaan nauruun. Nopeasti nainen kuitenkin painoi päänsä polviinsa naurun muuttuessa hitaasti pelkäksi kummalliseksi nikotteluksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli kyse, eikä halunnutkaan ymmärtää. Sulkiessaan silmänsä Laea oli melkein varma, ettei hänen avatessa ne uudelleen huone olisi enää sama.
---
Jos haluaa tarkkailla tähtiä ilta tai yötaivaalta pitää ensinnäkin tunnistaa tähti muista mahdollisista valonlähteistä, kuten kuusta. Sitä pienempiin häiriötekijöihin, kuten kiiltomatoihin sekoittaminen voi kysyä taitoa. Seuraavaksi pitäisi osata lukea taivaankartan merkkejä, sillä muutenhan verbin ’tarkkailla’ voisi korvata passiivisemmalla, ’katsella’. Kaikki taito ja osaaminen on kuitenkin turhaa mikäli taivaalla ei näy yhtäkään tähteä taikka tähtikuviota, kuten tässä tapauksessa, jossa Varpunen istui majatalon kuistilla nojaten sen kuluneeseen kaiteeseen. Pieni kynttilä paloi vielä naisen vieressä, vaikka jokainen innokas tuulenpuuska olikin valmis sen sammuttamaan. Muita valonlähteitä ei lähettyvillä juurikaan ollut, mikä selittyi ehkä talon sijainnilla torin laidalla. Ympäröivistä taloista harvat olivat pelkästään asuintaloja ja oletettavasti ihmiset olivat jo siirtyneet nukkumaan, ainakin muualla paitsi Viinitaivaan alakerrassa. Muu kaupunki oli valottomuuden lisäksi melkein äänetön, joten soihtujen ja lamppujen valossa osittain hehkuva kapakka erottui muuten hämärään sulautuvan kylän keskellä. Valon saattoi kuitenkin sulkea pois hetkeksi yksinkertaisesti antamalla silmäluomien painua alas. Yön äänet, sekä sisältä kuuluva sorina, jonka ovi sulki osaksi pois sekoittuivat yhteen Varpusen korvissa. Vasta jonkun askeleet sorahtivat kunnolla sekoittaen muuten tasaisen tahdin, joka äänien sekamelskasta syntyi. Melko automaattisesti nainen aukaisi silmänsä katsahtaen ympärilleen odottaen jonkun tulevan kohti verantaa. Hän istui paikallaan hetken tihrustellen eteensä, mutta kukaan, eikä mikään näyttänyt, eikä kuulostanut liikkuvan läheisellä aukiolla tai missään sen lähettyvillä. Odottaminen jonkun ilmestymistä voi olla äärimmäisen turhauttavaa varsinkin jos ei tiedä tarkalleen mitä varten edes istuu paikallaan, eikä tee itse asian hyväksi jotain. Kuitenkaan toimiminen ei ollut Varpusen tapaista, joten hän jäi vain istumaan paikalleen katsellen taas ylös taivaalle. Kuu oli tullut hetkeksi näkyviin pilvien takaa, mutta sen himmeä kajo ei päässyt oikeuksiinsa valon keskellä, aivan kuten tähtien loistokin hävisi muuhun valoon. Sitä yötä ei ollut luotu tähtiä ja kuuta varten.
Ajantajun katoaminen ei ole aina paha asia, sillä aikaa ilman pärjää kyllä. Jotain kuitenkin rauhallisesti kulkevasta yöstä saattoi päätellä siitä, että Varpusen suupielessä keikkui nyt jo toinen sätkä ja siitä, että majatalossa muutama ihminen oli jo päättänyt painua yöpuulle. Varpunen sen sijaan nautti yöilmasta, vaikka joidenkin muiden mielestä tupakansavu ehkä pilasi sen raikkauden, jossa tuoksui märkä maa ja kylmä kivi, jolla kylän pieni aukio oli päällystetty. Juuri sen aukion kivet kopisivat ehkä jopa uhkaavasti samalla kuin läheisistä taloista alkoi kuulua pieniä kamppailun ääniä, jotka kuitenkin hiljenivät nopeasti. Äskeisen luonnollisen hiljaisuuden, johon kuului puiden kohina sekä talojen omalainen rapina, rahina ja tuulen suhina nurkissa ja kadulla korvasi nyt metallin kalahtelu ja joidenkuiden liikehdintä, kaikesta päätellen kohti majataloa. Lisäksi Varpunen huomasi nyt, että talon ulkopuolella oli todella ollut joku henkilö, joka nyt keskusteli jonkun toisen kanssa. Sanoja oli mahdoton erottaa kunnolla, mutta puheen hän kyllä erotti muusta metelistä. Tosin sitäkään hän ei ehtinyt miettiä kuin hetken, sillä aukion läpi todella tuli joukko kaapuihin pukeutuneita hahmoja, joiden puvun tumma sävy oli ehkä syynä siihen, että niitä ei ollut näkynyt aikaisemmin. Heidän liehuvat pukunsa näyttivät pimeässä näyttävämmiltä kuin ne olisivat olleet muuten ja ensimmäinen hämmästys siitä, että pienen kylä kaduilla edes kulki vastaavia henkilöitä. Tuo kummastus vei aikaa kaikelta muulta ja siinä ajassa mustanpuhuva joukko oli jo ehtinyt majatalon luokse. Varpunen hypähti viimein pystyyn, mutta tuo porukka oli suhteellisen aseistautunutta ja nainen sai tuntea metalliesineen ikävän töksähdyksen kylkiluita vasten. Automaattisesti Varpusen kädet nousivat ylös hänen yhä ollessa enemmän hämmentynyt kuin peloissaan tilanteesta. Hän ei yrittänyt liikkua mihinkään ja ei se kai olisi ollutkaan mahdollista. Pistimen terä tuntui viileältä takinkin lävitse. Ovi majataloon oli nyt auki, tosin oviaukoissa seisoi ihmisiä vartioimassa. ”Liittyä vittu mihin?” Varpunen huudahti kovaan ääneen ensimmäisen mieleensä juolahtaneen asian. Naisen päässä ollut huivi oli hieman auennut ja se roikkui nyt hankalasti niskassa. Seisoessaan siinä paikallaan useamman tumman hahmon, joiden kasvoja ei edes saattanut nähdä piirittämänä, sätkän yhä roikkuessa melkein sammuneena suupielessä Varpunen tunsi itsensä yllättävän avuttomaksi ja totesi tilanteen mahdottomaksi hallita.
|
|
|
Post by olympos on Mar 10, 2007 2:29:20 GMT -5
// emily siis lopettaa, ja minun tehtäväkseni lankesi tapattaa Séryl. Kovinkaan pitkää ei tule kun en osaa pelata muiden hahmoilla niin hyvin. //
Kehotus oli tullut ilmeisesti liian myöhään, ainakin toinen haltia näytti ja tuntui siltä. Toinenkin, joka oli valehdellut nimensä, ilmeisesti tajusi sen kun kerran siirtyi oluen sijaan teehen. Tai ehkäpä oli niin että valehtelija ei pitänyt oluesta, ainakaan tästä oluesta. Tosin, mikä ihme se oli? Ei kukaan pitänyt. Hiljaisuus levisi pöytään, kunnes ulko-ovi pamahti varsin raikuvasti auki.
Hetken päästä oli täysi hiljaisuus, vain yksi ääni joka puhui. Séryl päätti siemaista vielä yhden kulauksen oluesta, ei se nyt niin hirveää voinut olla. Ai että liittyisin vai? Tuulihaltia valitettavasti kohotti juomansa juuri väärään aikaan huulilleen, ja vetäisi olutta pitkälle henkitorveensa kuullessaan viimeisen vaihtoehdon. Haltia yritti rintaansa hakkaamalla ja yskimällä saada juomaa pois, mutta ei onnistunut. Kasvot alkoivat vähitellen punoittaa, Séryl kaatui tuolinsa kanssa lattialle kiskoen pöydän ja sen juomat mukaansa. Ilmaa.... Keuhkot kirkuivat ilmaa, mutta sitä ei saanut. Kasvot tummuivat, kädet yrittivät raapia kurkkua kuin kiskoakseen tukehduttajan pois. Jalat potkivat heikosti, saaden tuulihaltijan mukana kaatuneen tuolin liikahtamaan hieman. Liikkeet hidastuivat kunnes ne loppuivat lopulta täysin. Ruumis veltostui ja siniset silmät lasittuivat tuijottamaan jonnekkin katon suunnalle. Siniset hiukset levisivät kuin taivaankannesta rakennettu sädekehä mustuneiden, turvonneiden kasvojen ympärille hupun valahdettua pois. Ensimmäinen kuollut tässä hyökkäyksessä, kuinka monelle kävisi vielä samoin? Sérylille ei mitä luultavammin pidettäisi koskaan tuulihaltioiden omaa hautajaisseremoniaa, ei toivotettaisi lentämään linnun lailla taivaan kannen halki.
|
|
|
Post by Chichika on Mar 17, 2007 10:35:26 GMT -5
Ryoichin riuhtaistessa kaulakorun valohaltian otteesta hän onnistui säikäyttämään kaksoset. Eihän hän ollut kuin hieman katsonut korua, ja toinen suuttui tuolla tavoin... Ryuukon sukeltaessa lattialle pudonneen esineen perässä korua räplännyt kaksonen livuttautui nopeasti veljensä vierelle kiinnittäen otteensa tämän viittaan turvaa hakevasti, mikä olikin tarpeen, sillä tumman miehen ilme oli varsin pelottava tämän palatessa takaisin pöydän ääreen. Ryuukon ärjyttyä mielipiteensä koruunsa koskemisesta kaksoset istuivat hetken lähes paikoillaan, toisen lohduttaessa ärjynnän kohteeksi joutunutta silitellen tämän hiuksia, mutta oli turha toivo että he olisivat luovuttaneet ja menneet etsimään muuta seuraa. Sellainen olisi ollut aivan liian vaivalloista, vaikka paikalla oli varmasti muitakin mielenkiintoisia henkilöitä. Sen sijaan Ryuukon hupun alta paljastuneet hiukset joutuivat uudestaan Zodiacin sormien uhreiksi.
Raskaiden askelten ääni herätti kaksosten huomion. Parikymmentä tummiin pukeutunutta miestä astui sisään hajaantuen ympäriinsä, pisimmän alkaessa puhumaan. Tuon tumman miehen sanat eivät todellakaan kuulostaneet miellyttäviltä, ja saivat Zodiacin kasvot kalpenemaan vastakohtana äskeiselle, humalaiselle punoitukselle. Kuolla tai liittyä noihin - kuinka tyhmä kysymys, valohaltiat eivät todellakaan suunnitelleet kuolevansa vielä! Tottelemalla noita miehiä he luultavasti tulisivat selviämään ehjin nahoin, ja myöhemmin mahdollisesti pakenemaan, joten oli kai parasta olla herättämättä sen kummempaa huomiota... Kaksosten sormet pureutuivat Ryoichin vaatteisiin kuin sanattomasta sopimuksesta. Jos jotain sattuisi tapahtumaan, tumma mies luultavasti puolustaisi itseään, ja valohaltiat saisivat samalla tästä suojaa.
//Kesti, ja tuli lyhyt... ;_; Sori... //
|
|
|
Post by kazeno on Mar 31, 2007 14:53:39 GMT -5
Ensin, mustakaapuisten tunkeilijoiden vyöryessä sisään, Reika jännittyi ja seurasi valppaasti hyvinvalitulta paikaltaan kapakassa syntyvää kaaosta sekä sitä seuraavaa hiljaisuutta yhden kaapumiehistä astuessa puhumaan viiltävän leppeällä äänellä. Huvittunut epäusko teki nousuaan maerimiehen ajatuksissa hänen kuunnellessaan kaapuveikon paasausta. Hänen pöytäseuralaisensa näytti tikahtuvan nauruunsa, Reika totesi etäisellä mielenkiinnolla kuitaten täten lyhyesti hänen hysteerisen kohtauksen. Elä tai kuole, kuulostaa varsin helpolta valinnalta. Kysehän oli kuitenkin vain siitä, katse siirtyili vaivihkaa majatalon nurkasta toiseen tarkistaen kaikki ovet, aivan liian pienet ikkunat, siirtyen sitten kattoa kohti, kuinka sitä eläisi. Joskus hän oli kuullut jonkun sanovan: 'kuolema on vain vaihtoehdon vastakohta joka saapuu kun kaikki vaihtoehdot ovat loppu'. Reika piti tuosta lauselmasta, se sisälsi kaikessa ytimykkyydessään miehen koko elämänkatsomuksen. Hän ei antanut ihmisille minkäänlaista vaihtoehtoa, ei. Mutta sitä hän ei voinut sietää, piru vie, että nuo hullut ja saastaiset kuolanaamanpalvojat kertoivat hänelle mitkä hänen vaihtoehtonsa olisivat! Sivellen hitaasti miekkojensa terien lappeita mies odotteli kuin kuuta nousevaa seuraavaa kaaoksen hetkeä. Vaihtoehtoja hänellä toki oli useampia, väittivät nuo pirulaiset mitä tahansa. Vaihtaen pienen, täysin ohimenevän, hyvinkin harjoitellun katseen miestensä kanssa Reika esitti lähes olemattomalla merkillä mitä he tekisivät. Muiden kuin hänen miestensä silmiin tuo olisi näyttänyt hermostuneen ihmisen tavalliselta eleeltä, jota esiintyi tällä hetkellä suurimmalla osalla salin väestä. Salin hiljaisuus jatkui hyvän tovin, jonka aikana Reika kävi salin uudelleen läpi, tällä kertaa väkeä tarkastellen. Useimpien kasvoilla viipyi epävarmuus, ihmetellen oliko tämä jotain pilaa. Toiset olivat liian juopuneita tajuamaan mitään ympäristöstään, jotkut äärettömän keskittyneitä miettimään omaa valintaansa. Muutamilla kasvoilla oli selvä tieto heidän hyväksyvän polttomerkin, jotkut, eritoten kapakassa oleilevat haltiat (/sen verran, että tässä en viittaa kehenkään pelaajista/), tiedä mitä he täällä tekivät ylipäätänsäkään, olivat valmiita kuolemaan mieluummin kuin siirtymään mustakaapuisten puolelle. Tarkemmin heitä katsellessaan hänestä tuntui kuin haltiat olisivat tienneet keitä miehet olivat, ja todellakin pelänneet heitä. Uudella varauksella Reika katsoi tunkeutujien johtajaa, mutta vaikka kuinka mietti, hän ei keksinyt keitä he olisivat voineet olla. Koska kukaan miehistä ei ollut lähellä - heidän pöytänsä lähellä ei ollut minkäänlaista pakoreittiä - hän kysyi matalalla ja tuskin kuuluvalla äänellä seuralaiseltaan josko tämä tiesi keitä he olivat. Hivenen ärtyneenä hän huomasi tämän kuitenkin nikottelevan vieläkin käpertyneenä penkin pohjalle, joten hän siirsi huomionsa muuhun pöytäseurueensa kysyen heiltä saman kysymyksen.
|
|
|
Post by Ryuuko on Apr 1, 2007 8:55:52 GMT -5
Ryichi jurotti yhä paikoillaan ja mulkoili kaikkea, mihin hänen katseensa osui. Hitaasti hän kuitenkin alkoi unohtaa äsken tapahtunutta välikohtausta, eikä kestänyt enää puoltatoistakaan minuuttia, kun haltiamies jo hymyili ihmisille, haltioille ja kaikille muillekin ympärillään, hörppäillen välillä tuopistaan kulauksia, kunnes se oli jo pelkkää tyhjää täynnä. "Vaikuttaa siltä... hahaa... että olut onkin vallan juotu", Ryoichi sanoi naurunsa lomasta, minkä jälkeen hän räjähti sellaiseen nauruun, millaista ei ollut koko illan aikana vielä reväyttänyt. Huvittuneena hän hakkasi nyrkkiään pöytään ja oli vähällä tikahtua nauruun.
Yllättäen ovi pamahti auki, ja sisään astui melko tummasti pukeutuneita olentoja. Ryichi hekotteli jutulleen itsekseen vielä senkin jälkeen, ja lopetti vasta, kun eräs tummanpuhuvista kaksijalkaisista alkoi puhua. Kuunnellessaan Ryichi pyyhki samalla naurunkyyneleitä pois, mutta loput kaiksta huvittuneisuudesta katosi hänen kasvoiltaan, kun puhuja ilmoitti vaihtoehdot. Ryoichi ei pitänyt siitä - humalassakaan - että hänelle asetettiin ehtoja, tai että häntä yritettiin määräillä. Hän suoristautui suoraselkäiseen istuma-asentoon, ja katsoi puhujaa rumasti. Vilkaistuaan haltioita, jotka olivat takertuneet hänen takkiinsa varsin pelokkaan näköisinä, hän tarttui edessään olevan pöydän reunaan ja nousi ylös, kumoten samalla pöydän valtavalla kolinalla. Lasit ja kupit, jotka olivat olleet pöydän päällä, lensivät ja paiskautuivat kukin mihinkin (yksi lasikuppi jopa lennähti ja räsähti vasten erään vain hiukan kauempana istuvan mieshenkilön niskaa, ja mies käännähti ärjähtäen). Ryoichi seisoi hiukan huojuen paikoillaan, karjuen nyt niin kovaa kuin jaksoi. "Ja shhinäkö luulet, pikkhumiesh, että minä ttuollaishen shaashhtantan joukkoon lähtisinn? Hah! Shallikaa minun nauraahaha, ha-ha-haa!" Hän sammalsi ja vei kätensä sapelinsa kahvalle, vetäen aseen esiin ja nostaen sen päänsä yläpuolelle uhkauksen tapaan. Liike kuitenkin oli kohtalokas miehen tasapainolle, joka oli hyvin epävarma, kiitos illan aikana nautitun alkoholin: Ryoichi kaatui päistikkaa juuri kaatamansa pöydän päälle. Sapeli lennähti hänen kädestään, lensi lyhyen matkan liukuen sitten puheen pitäneen kaapuhemmon jalkojen juuriin. Ryoichi puolestaan kompuroi vaivalloisesti polvilleen, käkättäen (tuntemattomasta syystä) riemuissaan. "Annashhe ashe tänne, niin näytän shinulle taivaan merkit!" Hän käkätti ja nosti kätensä ylös, osoittaen kohti kattoa, ikään kuin viisoen kohti taivasta (ongelma kuitenkin se, että katto oli välissä). "Thuollaishet kaapuhörhöt tarvitshevatt aina hiukan opetussshta!" Hän hohotti, kaatuen sitten selälleen, ja alkaen kuorsata kovaäänisesti.
---
Distrais katsoi tarkkaavaisena ympärilleen, ja alkoikin havaita hiljaisia taistelun ääniä, jotka kuitenkin loppuivat lyhyeen. Tarkoilla demonin korvillaan hän saattoi arvioidan vaimeiden kumahdusten perusteella uhrien määrän, joka lähenteli jo ainakin sataa. Distrais virnisti itsekseen: nämä tyypit olivat ilmeisesti tosissaan. Juuri, kun demoni suoristautui ja aikoi siirtyä majatalon sisäpuolelle katsomaan ja tutkimaan tilannetta, hän kuulikin yllättäen vieraan äänen takaansa. Demoni pysähtyi, ja kääntyi hitaasti ympäri. Huppu peitti hänen kalpeat kasvonsa puoliksi, jättäen näkyviin vain osan nenästä sekä ohuet, vinosti virneeseen kaartuvat huulet. "Iltaa", hän vastasi kohteliaisuudella, mikä kuitenkin tihkui epäkohteliaisuutta. Hän kohotti hitaasti päätään, jotta toinen saattoi nähdä hänen kalpeat kasvonsa ja tummanvihreiksi pimeällä magialla loihditut, sekasortoa heijastavat pahanenteiset silmät. Demoni katsoi toista miestä suoraan ja niin syvälle silmiin, että sitä saattaisi jo pitää melkein uhkauksena. Yllättäen mies kuitenkin käänsi katseensa metsään, ja tästä demoni saikin takeet aikaisemmalle arvelulleen: metsässä tosiaankin oli jotain tai joitakuita. Kun toinen pienieleisesti nyökkäsi tumman metsän suuntaan, demoni virnisti entistä leveämmin. "Et sinäkään, muukalainen", tämä vastasi toisen sanoihin. Aivan, Distrais ei todellakaan ollut mikään tavallinen tallaaja, sen saattoi huomata jo kymmenenkin metrin päähän (kuinka usein näki hämäriä kaaputyyppejä tallustelevan rauhallisesti pitkin tietä keskellä yötä ja kaatosadetta?). Toisen miehen ulkonäössäkään ei ollut juurikaan mitään sellaista, mikä olisi varsin tavallinen näky tällaisessa paikassa.
"Ei ole kovin tavallista eikä alkuunkaan järkevää tulla puhumaan ventovieraalle keskellä pimeää ja öistä sivukatua, varsinkaan tällaiseen päivänaikaan tai vuodenaikaan. Mitä tahdot minusta?" Distrais kysyi hiljaa mennen suoraan asiaan. Hän arveli, että toisella oli jotain hämäräperäistä mielessään, ja jos tarve vaati, Distrais olisi jo valmis vapauttamaan pahan auransa. Sillä olisi melko helppoa saada ainakin etumatkaa kaksintaisteluun, jos sellaista oli sitten tulossakaan: maa ei päällään sellaista kuolevaista kantanut, joka ei kavahtaisi tuhon demonin pahaa, pimeää auraa.
|
|
|
Post by olympos on Apr 5, 2007 2:52:37 GMT -5
ennen kuin juoni etenee, en voi periaatteessa enää kirjoittaa mitään ^^
Amelia-edit: Offit mieluiten sulkuihin (tai joihinkin muihin merkkeihin, mistä erottaa tekstin offiksi) : D
|
|
|
Post by kyborgi on Apr 5, 2007 7:21:11 GMT -5
[Hei, Ryuuko, ei sinun olisi tarvinnut hypätä ylitseni…]
Elanor nosti päänsä kuullessaan meteliä. Mitä, oliko hän nukahtanut? Elanorilla kesti hetki tajuta mitä ympärillä oli meneillään, olihan hän herännyt melko sikeästä unesta. Hän valahti kalpeaksi, kun näki nuo miehet, vaikka hän ei ollutkaan kuullut mitä he olivat sanoneet. Oli helppo arvata ettei tämä tietäisi yhtään hyvää. Hänen olisi tehnyt mieli reagoida hysteerisesti, huutaa tai itkeä, mutta hän koetti tukahduttaa tunteensa. Hän katseli ympärilleen ja näki vain kaaosta. Pöytäseurueena oleva kiadu kikatti penkillään. Elanor ei ymmärtänyt häntä, hänen mielensä ei tehnyt ollenkaan nauraa. Pitkä maerimies oli vilkuillut ympärilleen ja kysynyt saman kysymyksen kaksi kertaa. Elanor ei suostunut reagoimaan kysymykseen. Keitä nämä olivat, sitä ei Elanorkaan tiennyt. Häntä pelotti kovin, varsinkin kun hän ei tiennyt mitä tehdä ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän halusi täältä pois, jonnekin kauas, mieluiten kotiin. Hän sulki silmänsä ja avasi ne monta kertaa, tämä ei voinut olla totta, hän näki unta. Elanor yritti nipistelläkin itseään, mutta hän ymmärsi että ei nukkunut, vaan oli pelottavassa painajaisessa. Ei, ei, ei… Hän olisi tahtonut paeta. Tai olihan aiemminkin tehnyt mieli lähetä pois, mutta nyt halu oli suurempi. Tietenkään nyt ei ollut mahdollisuuksia livahtaa minnekään, kaikki ulospääsyt olivat varmasti tukossa. Lopulta ahdistus sai vallan ja hän itki; ei hiljaa vaan parkuen kovaa kuin pikkulapsi. Elanor häpesi itseään ja pelkäsi samalla. Se oli outo tunne.
Enil olisi vastannut jotenkin runollisesti naiselle, mutta hän ei ehtinyt. Huppupäiset miehet keskeyttivät keskustelun metelöinnillään. Nuo sisälle rynnistäneet miehet näyttivät paljon synkemmiltä kuin Enil synkistelytuulellaan, ja se olikin jo paljon. Mitään iloisia veikkoja nuo eivät olleet. Todennäköisesti he tulivat vain haastamaan riitaa. Silloin yksi heistä alkoi puhua ja Enil kuunteli tarkkaan vihaisin katsein. Hänen ajatuksensa synkkenivät, kun hän kuuli ehdot. Häntä ei houkuttanut kumpikaan vaihtoehdoista, vaikka heihin liittyminen kuulostikin aika romanttiselta. Ne asut vain olivat kovin tyylittömät. Ei, ei tietenkään hän antautuisi millekään salaseuralle, ei ainakaan taistelematta. Paha vain että hänen miekkansa oli hänen hevosensa satulalaukussa. Enil ei uskaltanut pitää miekkaansa vyöllään, hän oli jo liian monta kertaa kompastunut siihen (eikä aina voinut esittää langennutta). Katse harhaili epätoivoisesti ympäriinsä ja käsi tarttui lähimpään aseeseen -pöydällä lojuvaan likaiseen ruokailuveitseen. ”Minä suojelen sinua”, hän sanoi naiselle silmää iskien ja hymyili taas, vaikka ei tajunnutkaan kuinka naurettavaa oli puolustaa itseään ruokailuveitsellä.
Hávy oli juuri pöydän alla etsimässä hiirtään, kun nuo mustakaapuiset ryntäsivät sisään. Hän nousi niin nopeasti että kolautti päänsä pöydänkanteen ja voihkaisi hiukan. Hiirtä ei näkynyt missään. Pidellen päätään Hávy katseli kaapumiehiä ihmeissään. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella, varsinkaan kun hiiri oli taas kadoksissa ja vatsakin kurisi. Hän suoristautui ja kohenteli vaatteitaan. Vähän aikaa harkiten hän sanoi: ”En mä voi päättää mitään ennen kuin oon saanut jotain syötävää. Mun hiirikin on jossain hukuksissa.” Havy etsi sitä vielä kerran katseellaan, tuloksetta.
[plah. huonoa. ja anteeksi Hávyn vuoron lyhyys. Hiirtä saa ohjailla omalla vuorollaan, kunhan varmistaa ettei se ole kahdessa paikassa yhtä aikaa (tai eihän se niin kovasti haittaisi, se saa olla nopeakin). En millään keksinyt missä se voisi olla, saatte päättää]
[[Amelia-edit: Itse asiassa pelivuoron umpeutumisaika on yksi viikko, niin kuin Kysymyksiä?-osiossa sovittiinkin ^^;]]
|
|
|
Post by olympos on Apr 14, 2007 1:34:21 GMT -5
// vuoro tais jo umpeutua, mutta jokatapauksessa mun ohi saa hypätä - meen torstaihin kestävälle lomalle, lähdetään parin tunnin pääsät \\
|
|
|
Post by Amelia on Apr 14, 2007 7:19:18 GMT -5
[[Okei, älkää tappako jos ei olekaan vuoroni.. ^^;;]]
Tilanne oli kaikkialla Lestethissä sama; missä ikinä näkyikään elämää, siellä oli myös mustakaapuisia hahmoja. Nyt vaimeiden tuskanhuutojen tilalle oli tullut onnetonta nyyhkimistä. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tekeillä - tai jos tiesikin, niitä oli harvoja. Ainakaan kukaan tämän pikkukyläm asukkaista ei aavistanut laisinkaan, mikä oli tämän salaperäisen seurueen päämäärä. Mustakaapuiset hahmot eivät puhuneet mitään, ja jos heiltä jotakin kysyttiin, vastaus tuli miekan tai jonkun muun aseen sivalluksena. Pian nyyhkytyskin kaikkosi ja tuli hiljaista. Majatalo, Viinitaivas, oli kuitenkin poikkeus. Siellä kukoisti vielä elämää. Mustakaapuiset hahmot, jotka olivat enimmäkseen ruumiinrakenteesta päätellen miehiä, piirittivät edelleen siellä olijoita. Äskeinen puhuja, Varjokyy, katseli hiljaisena majatalolaisten reaktioita. Hänen huppunsa uumenista laskeutuivat vesiputouksen lailla pitkät, tummanruskeat hiukset, joissa oli hiukan oranssia vivahdetta. Miestä hymyilytti; kuinka hän nauttikaan tästä. Hänen julmanharmaat silmänsä osuivat erääseen, epäilemättä tuulihaltiaan, joka näytti katoavan pöydän alle. Kuolemasta ei ollut epäilystäkään; Viinitaivaassa oli vain hiukan pelokasta puheensorinaa, mutta useimmat olivat hiljaa, siispä tukehtuvan haltian viimeiset epätoivoiset yritykset saada henkeä kantautuivat Varjokyyn korviin suloisina sävelinä. Hän huokaisi kuin autuas, ja pudisteli sitten päätään. Eivätkö nämä aivottomat osanneet tehdä yksinkertaistakaan päätöstä? Ehkäpä heitä piti hiukan avittaa...
Eräässä nurkkapöydässä, aivan valohaltiakaksosia ja animeugehaltiaa lähellä, istui tämä mitääsanomaton nuorukainen. Israfel oli säilyttänyt malttinsa koko tämän ajan ja näytti olevan itse asiassa lähes ainoa, joka ei nähnyt tilannetta toivottomaksi. Häntä oltiin kasvatettu jo seitsemänvuotiaasta saakka soturiksi, joten hän kyllä osasi hillitä jos varsin hyvin itsensä (vaikka harjoittelemista oli vielä paljon). Israfel haroi nopeasti mustaa hiuspehkoaan ja mietti. Nuori miehenalku oli kuullut varsin selvästi vaihtoehdot. Eri asia sitten oli, suostuisiko hän noudattamaan niitä. Mustalla nahalla verhoiltu rintakehä kohoili hiukan kiivaammin kuin äsken, sillä nuorukainen aavisteli, että kohta tapahtuisi jotakin. Ilmapiiri oli niin kireä, että tarvittiin vain yksi pieni, vaivainen ärsyke niin kaikki räjähtäisi. Ja kuinka ollakaan, jotakin tosiaan tapahtui. Läheisestä pöydästä tuo isokokoinen haltia alkoi riehumaan. Israfel voihkaisi hiljaa, ja keltaiset silmät siirtyivät oitis tämän kaapujoukkion johtajaan (tai mikäli tuo nyt edes oli johtaja; yleensä niillä oli tapana lähettää muut hoitamaan hommat puolestaan). Tämän kasvoille oli kirinyt nyt kammottava virne, joka paistoi selvästi läpi mustan liinankin. Kuului kova räsähdys; pöytä oli nurin lattialla ja haltian sapeli oli lentänyt komeassa kaaressa aivan tämän johtajan jalkojen eteen. Israfelin koko keho jännittyi, hän oli valmis toimimaan, mikäli tarvis olisi. Mutta toistaiseksi hän antoi asioiden mennä omalla painollaan. Kyllä hän vielä pakoon pääsisi.
Vaaleaihoinen sumuhaltia katseli huppupäisiä hahmoja, ja inahti hiljaa. Hän oli kuullut joskus tällaisista tilanteista, mutta ei ollut oikeastaan koskaan kokenut niitä, olihan hän varsin kunniakkaasta ja arvovaltaisesta perheestä. Deustien oli kirjaimellisesti lellitty pilalle ja nyt tämä sievä neiti katseli varsin huolissaan ympärilleen, mustat hiukset siinä samalla hiukan heiluen. Mutta hänen oli pakko naurahtaa vaimeasti kuullessaan Enilin sanat; mieskö suojelisi häntä? Nainen katsoi miestä hetken aikaa ja päätti, että ehkä toistaiseksi olisikin ihan viisasta pysytellä miehen lähettyvillä. Hän ei ollut koskaan edes pitänyt asetta kädessä, saati sitten käyttänyt sellaista. Piirittäjien joukosta yksi oli puhunut jotakin kahdesta vaihtoehdosta. Deustien oli ollut silloin melko hämmentynyt, joten nainen ei ollut kuullut paljoakaan heidän puheistaan keskittyessään pakenemiseen. Nyt hän kuitenkin silmäili tätä pitkää miestä, ja värähti. Tämän sahalaitaiset teräaseet näyttivät hyvin epämiellyttäviltä, mutta silti haltia ei voinut estää kiukuntunnetta itsessään. Hän oli Deustien Shotiadra, Akuzhinien sukua. Häntä ei missään nimessä kohdeltaisi näin! Musta viitta arvokkaine kuvioineen lepäsi edelleen Deustienin olkapäillä, jonka alta paljastui valkoinen, helmasta hiukan likainen valkoinen, harsomainen mekko. Ennen kuin nainen tajusikaan, oli hän noussut ylös kivaastuksissaan. "Ette voi pakottaa meitä liittymään! Tämä on.. tämä on vapaan maan lakien vastaista!" hän kivahti, mutta tajusi sitten ikään kuin unesta heräten, mitä oli mennyt tekemään. Häneltä pääsi pieni, heikko henkäisy ja äskeinen itsevarma olo oli kadonnut tipotiehen.
Varjokyy oli kääntynyt kahden toverinsa puoleen, katsoi näitä tarkkaavaisesti. Keskusteltuaan heidän kanssaan he näyttivät tekevän käsillään jotakin - rituaali, äänetön viesti? Ei.. merkki. Ainoastaan salaseuralaiset tiesivät tämän. Varjokyy nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi sitten ympäri. "Hyvät herrat ja naiset, aika on loppunut. Tahdon -" Puhe keskeytyi. Humalainen puhe oli keskeyttänyt hänet. Jostakin, tarkemmin ottaen kolmen haltian luota, oli kuulunut kova rämähdys, ja sen nurkan pöytä olikin lentänyt nurin. Katsoessaan alas jalkoihin mies tajusi sapelin makoilevan maassa. Hän tarttui siihen kuolemanvakavana, ja katsoi nyt lattialla kuorsaavaa miestä, joka äsken oli niin kovasti riehunut ja uhkaillut. "Razúl, Keleph, viekää hänet", hän tyytyi toteamaan tylsistyneenä, ja kaksi miestä hänen läheltään tottelivat. He kävelivät yllättävän nopeasti väkijoukon keskeltä ja ottivat miehen kainaloista raahaten mukaansa ulos. Kun kolmikko oli kadonnut, ilmestyi sisälle saman tien kaksi uutta kaavuin varustettua miestä ottamaan äskeisten paikat. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi. Varjokyy tosin ehti vain avata suunsa, ennen kuin huoneen täytti soinnukkaan uhmakas ääni. Miehen harmaat silmät synkistyivät nyt pahaaenteisesti. "En pidä siitä, että minut keskeytetään", hän sanoi ja asteli nyt erään mustahiuksisen haltianeidon luokse, teräaseet ikävästi valmiusasemissa. Deustien, äsken puhunut neitokainen vapisi silminnähden, vaikka hän niin sitä koittikin estää. Varjokyy käveli aivan tämän eteen, asetti toisen teräaseistaan naisen kurkulle. Siinä hän oli, elämän rajalla. Hän voisi päättää tuon nokkavan neidon kohtalosta. Varjokyy katseli Deustienin vihreisiin silmiin ilmeettömänä. Mustakaapuinen mies siirsi hiukan kättään, jolloin kylmä terä sai hiukan punertavaa vivahdetta. Deustien henkäisi. Varjokyyn kääntyessä hän jätti naishaltian ja ilmeisesti tämän seuralaisen kaksin, Deustienin kokeillessaan rintakehäänsä kaulan ja solisluun kohdalta, jolloin hän huomasi kätensä värjäytyvän punaisesta nesteestä. Haltia valahti istumaan. "Sanoin, että armollisesti annamme teille mahdollisuuden - vastustelkaa, ja teidät tapetaan. Onko elämän lahjan omaksuminen niin kamalaa? Liittykää meihin, niin saatte tuon tilaisuuden kuoleman sijasta. Saatte valtaa, saatte tilaisuuden muuttaa historian kulkua, estää tätä kansaa joutumasta rappion partaalle. Aneyran kansalaiset, kun nyt siirrymme ulos, teidän on tehtävä päätös. Eikä temppuja, ellette halua, että.." - Varjokyy nyökkäsi, ja kaikki vetivät nyt aseensa esiin välähdyksen kera - ".. teidät kaikki tapetaan. Uskokaa pois, saamme kyllä liittyjiä muualtakin. Mutta kuten sanoin.. elämän mahdollisuus koskettaa teitäkin." Mies kumarsi lähes ivallisesti, lähti nyt astelemaan kohti ulko-ovea. Pian hän pääsikin ulos ja henkäisi syvään. Tämä ilta oli heidän, vain ja ainoastaan heidän. Sisällä majatalossa muut salaseuralaiset olivat alkaneet koota vankeja pieniin ryhmiin. Heitä tuotiin ulos aseilla uhattuina, varmistaen ettei kukaan voinut pelleillä. Kaikki tutkittiin tarkasti aseiden varalta, ja jos niitä löytyi, ne otettiin pois.
Varjokyyn puhen alku kuului ulos saakka vain hetken aikaa, sillä nopeasti ovi teljettiin kiinni. Nisak, maerimerirosvo, pani tämän hiukan hädissään merkille. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä oli juuri tapahtunut, ja sehän nuorta naista juuri häiritsikin. Hän ei pitänyt tästä kamalasta, pahaaenteilevästä epätietoisuuden tunteesta. Hänen takkuiset hiuksensa olivat nyt aivan märät, sillä sade oli yltynyt vähäsen aikaa sitten. Nyt se tosin oli laantunut, mutta oli kai vain ajan kyse, milloin se taas yltyisi. Kesti jonkun aikaa, kunnes majatalosta tuli ulos kaksi huppupäistä miestä, raahaten kolmatta mukanaan. Tämä joko kuollut tai sitten tajuton henkilö oli mitä selvimmin mies, haltia vieläpä. Maerin ruskeat silmät seurasivat tätä tarkasti. Hän ei uskaltanut katsoa kehenkään huppupäiseen hahmoon kovinkaan kauan: näiden aseet olivat sateenkin jäljiltä vielä punaiset verestä. Nisak ei tosiaankaan halunnut joutua kuolleiden kirjaan. Tyttö nielaisi, ja uskaltautui sitten tutkimaan ympäristöään hiukan vapaammin. Kaikki pakotiet näyttivät olevan suljettuina. Torialue oli kokonaan rajattu mustakaapuisilla henkilöillä, ja se aiheutti merirosvolle kylmät väreet. Kun väkeä alkoi tulla yhtäkkiä ulos, naiselle tuli ajatus että heitä kaikkia oltiin viemässä kohti tuomion päivää. Yksitellen, lähemmäs kohti kuolemaa. Majatalossa oli ollut melko paljon porukkaa, mutta vielä toistaiseksi Nisak ei ollut nähnyt ketään tuttua.
Ulkona, erään ränsyisen ja varsin lahon näköisen talon kulman takana käytiin keskustelua. Radyer, salaseuranimeltään Mustesumu, katseli edessään seisovaa varsin uhkaavan näköistä ilmestystä. Mustesumu toki tunsi kunnioitusta toista kohtaan, se oli viisasta, mutta hänellä oli silti oma ylpeytensä ja piti itseään vähintään yhtä pätevänä kuin tuota demonia. Hän hymähti matalalla äänellään; toinen meni näköjään suoraan asiaan. No, mikäs siinä. Hoituisivathan asiat ainakin nopeammin. "Saanen sanoa, että minulla on pieni aavistus kuka olet. Ei välttämättä kovin todennäköinen, mutta aavistus silti. Ja vaikka en tuntisikaan sinua, aistin sinusta uskomattoman voiman. Oletan, että pääsemme jonkinlaiseen kompromissiin, miten voimme molemmat hyötyä toisistamme", Mustesumu virkkoi. Hän ei kertonut vielä enempää salaseuran suunnitelmista. Jos toinen kieltäytyisi, tämä voisi mennä vaikka kertomaan asiasta. Ei.. hän paljastaisi kaiken kokonaisuudessaan vasta sitten, kun saisi tietää muukalaisen kannan.
|
|
|
Post by Ryuuko on May 9, 2007 12:07:14 GMT -5
(( Koska en muuten olisi Ryoichin vuoroon keksinyt mitään kirjoitettavaa, otan itselleni oikeuden käyttää Salaseuran NPC-hahmoja. Pahoittelen. Jos tekoni ahdistaa jotakuta jollain vakavalla tavalla, voinette siitä ilmoittaa minulle yksityisviestillä/muulla medialla, ja muutan sen jälkeen viestiäni tarpeen mukaan. ))
Ryoichi oli syvällä tajuttomuutta lähentelevässä unessa, kun häntä raahattiin pois majatalosta. Mies ei reagoinut toisten liikkeisiin pienimmälläkään eleellä - häntä olisi saattanut luulla jopa kuolleeksi. Haltia raahattiin läpi sateisen ja mutaisen maan, mikä oli 'Viinitaivas' -majatalon ja erään toisen pimeän ja suuren rakennuksen välissä. Pianpa tämä saatiin kyseisen kookkaan rakennuksen kuistille, jolloin hänen päänsä upotettiin kuistilla olevaan vesitynnyriin varsin kovakouraisesti hiuksista riuhoten; miehen stetson oli pudonnut päästä raahausmatkalla. Pään upottamisella jääkylmään veteen oli tietenkin oma vaikutuksensa: Ryoichi herpaantui välittömästi, ja kun hänet väkivaltaisella tavalla nostettiin vesitynnyristä pois, tämä haukkoi henkeä ja yski hiukan. "Sinä tulet mukaamme. Emme anna sinulle varaa valita kuoleman tai liittymisen välillä, kuin muille annoimme. Se olkoon rangaistus muistuttamaan siitä, että mestari Varjokyytä ei loukata tai uhkailla", toinen haltiaa riuhtoneista miehistä sanoi, ja ennen kuin Ryoichi ehti vastatakaan, hänen suunsa jo tukittiin ja kädet köytettiin nopealla tavalla selän taakse. Haltia ei voinut kuin mumista vastalauseitaan ("Mmstämää mmnut moims!") ja yrittää hiukan riuhtoutua toisten otteista, mutta vapautumisyrityskin pysäytettiin täysin kovin inhottavalla tavalla: toinen vangitsijoista painoi peukalonsa Ryoichin niskaan, ilmeisesti hermon päälle, saaden haltian lamautumaan täysin. Saatuaan Ryoichin aloilleen, miehet tarrasivat häntä kainaloista, ja lähtivät raahaamaan häntä jälleen mutaisen maan poikki kohti Viinitaivas-majatalon katosta. Kolinasta ja äänistä päätellen kyseisen majatalon ovi samalla avattiin, ja porukkaa tuotiin sieltä ulos. Jos vain minulla ei olisi tätä suuntuketta, se hyypiö voisi olla varma, että kiroaisin hänet syvimpään helvettiin. Saapahan vielä nähdä, aion jossain vaiheessa näyttää sille inhottavalle matelijalle, missä paikassa kaappi seisoo, ja kuka käskee, Ryoichi ajatteli hiljaa mielessään, yrittäen taas riuhtaista itseään miesten otteista irti (ja tämäkin vapautumispyrkimys pysäytettiin [miehet otteensa hellittämisen sijasta pitelivät haltiaa entistäkin kovemmin ja kipeämmin kiinni]).
---
"Vai niin", Distrais vastasi Mustesumun sanoihin, kääntäen sitten katseensa kohti metsää. Selvästikään toinen ei ollut vielä kertonut kaikkea, vaan aikoi käyttää omaa ovelahkoa taktiikkaansa: kertoa asiasta vähitellen ja tutkiskellen sitten demonin reagointia siihen. Mikäli Distarisin suhtautuminen esitettävään asiaan ei miellyttäisi toista, tuo varmaankin aikoisi poistua paikalta hienoeleisesti - tai vaihtoehtoisesti hyökätä ja yrittää pakottaa Hah'rathia tämän joukkoon. Demoni naurahti mielessään arvelemalleen viimeiselle vaihtoehdolle; tuskinpa toinen niin typerä olisi? Jos tämä havaitsi Distraisin olemuksen ja tunnisti hänen henkilöllisyytensä (kuten mies oli ilmeisesti väittänyt), täytyisi olla pähkähullu, jos yksin "tuhon jumalan" kimppuun kävisi aikomuksenaan pakottaa tämä johonkin väkivalloin.
Muutamia sekunteja hiljaa oltuaan ja antaen sellaisen kuvan, että mietti vaihtoehtoja, Distrais käänsi taas katseensa toiseen. "Ja keneksi minua arvelet?" Demoni kysyi mieheltä, ihan vain varmistukseksi. Jos toinen vastaisi todenmukaisesti ja tavalla kuten demoni oletti tämän seuraavaksi vastaavan, voisi Distrais harkita vaihtoehtoja, joita tämä luultavasti tulisi myöhemmin esittämään. Ties vaikka miehellä tosiaankin olisi ehdotuksia, jotka tulisivat myöhemmin olemaan demonille edullisia. Ja muutenkin, miksipä ei? Hah'rathin elämä kaaoksen levittäjänä oli alkanut käydä pitemmän päälle melko pitkäveteiseksi. Kukapa jaksaisi samaa hommaa tuhansia ja taas tuhansia vuosia samalla tietäen, että vieläkin edessä olisi sitä samaa hommaa seuraavien tuhansien ja taas tuhansien vuosien ajan. Tuskin kukaan pystyisi säilyttämään mielenterveyttään sen ajatuksen kanssa pitkään, ei edes Tuhodemoni Hahitch Rathodrat. Niinpä demoni naulitsi pistävän katseensa toiseen, odottaen tämän vastausta.
|
|