|
Post by Amelia on Dec 16, 2006 11:08:56 GMT -5
Nyt sai riittää. Nisak ei yksinkertaisesti enää jaksanut istua näiden ihmisten seassa, tekemättä mitään. Nuorehkonpuoleinen nainen jätti kolpakon tottuneena pöydälle, nousi melkeinpä varovaisen hitaasti ja suuntasi kulkunsa kohti majatalon yläkertaa, missä kaikki huoneet sijaitsivat. Saappaat kopisivat ehkä liiankin kuuluvasti puista lattiaa vasten. Nisak heilautti ruskeat, pitkät ja takkuiset hiuksensa selän puolelle. Merirosvo lähti sitten perin tylsistyneenä kulkemaan yläkertaa, kunnes tajusi ettei ollut lainkaan varannut mitään huonetta. Tyttö vilkaisi rahapussukkaansa ja irvisti pienesti. Normaalisti hänellä ei olisi ollut mitään hätää rahan kanssa. Nyt se oli kuitenkin päässyt hupenemaan. Huolestuneisuudesta kielivät kasvot painuivat alaspäin. Maeri päätti uhkarohkeasti koittaa onneansa. Hän asteli portaat yksitellen ylöspäin, kunnes pääsi pitkälle käytävälle. Tuuli natisutti koko majataloa. Nisak hengitti lähes äänettömästi. Hän ei tiennyt, miksi oli yhtäkkiä näin jännittynyt. Hän oli etsimässä vain tyhjää huonetta, se siitä. Kyllä täällä nyt jokin ovi olisi auki. Tyttö meni pian viidennen oven luokse, asetti kätensä kahvalle ja väänsi sitä varovaisesti. Kuten Nisak olikin arvellut, se oli lukossa. Kokeiltuaan noin kymmentä ovea, hän oli lähes luovuttamassa. Tyttö päätti valita kohteensa sattumanvaraisesti. Kun maeri väänsi jälleen erästä metallista kahvaa, nousi pieni tyytyväinen hymy hänen kasvoilleen. Narahtaen ovi aukesi ja pikaisesti käytävälle vilkaisten Nisak sukelsi huoneen uumeniin. Kun ovi oli laitettu hiljaa kiinni, merirosvon hymy leveni entisestään. Tämä auki ollut huone ei edes ollut kenelläkään käytössä. Paikka oli järkyttävässä kunnossa, mutta merkkejä minkään elävän olennon matkatavaroista ei ollut jälkeäkään. Potkiskeltuaan tavaroita lattialta pois ja siistittyään paikkoja Nisak antoi luvan itselleen viimein istahtaa alas ja huokaista syvään. Maeri riisui itsensä aseistaan. Hän asetti molemmat miekkansa eräälle pitkälle, pahasti halkeilleelle lipaston kannelle. Ennen kuin tyttö huomasikaan, oli hän mennyt sängylle makuulteen ja nukahtanut siihen.
Hämmentyneisyys. Tuo yksi sana oli oiva kuvaamaan sitä tunnetta, mikä Deustienin sisimmässä nyt kuohui. Hän katsoi alhaalle langennutta miestä kuin ei olisi koskaan maeria nähnytkään. Mutta kun toinen aukaisi suunsa ja alkoi lausua runoa, haltianainen hermostui. Hän katsoi ensin nopeasti ympärilleen ja huomasi ikäväkseen muutamankin silmäparin tutkiskelevan tilannetta. Ei, hän ei halunnut huomiota missään nimessä. Ilmoitus seinällä.. jos joku oli nähnyt sen.. hänet kyllä tunnistaisi siitä.. Jostakin kumman syystä Deustien alkoi tuntea myös ärsyyntyneisyyttä. Nainen kohensi mustaa, arvokasta viittaansa ja suostui sitten luomaan halveksivan katseen maerimieheen noilla smaragdinvihreillä silmillään. Silmillään, jotka olivat liiankin huumaavat. Ennen kuin haltia itsekään tajusi, oli hän kohottanut kättään hiukan. LÄPS. Haltian mustat suortuvat roikkuivat kosteina ja kihartuneina, osittain kasvojen edessä. Kuulaanvalkeat kasvot olivat kalvenneet ehkä vielä hiukan lisää, jos suinkaan mahdollista. Deustien loi mieheen varoittavan, jopa uhmakkaan katseen. Normaalisti Deustien olisi marssinut pois paikalta niinä hyvineen, mutta nyt.. jokin sai hänet pysymään paikoillaan. Kenties pelko siitä, että noustessaan ylös joku saattaisi tunnistaa hänet helpommin? "Kuinka sinä kehtaat edes puhua minulle?" hän sihahti hiljaa sitten toisen kasvoja kohti, suoristi sitten selkänsä ja siirtyi kauemmas toisesta. Deustien ei voinut uskoa tätä. Ei kai hänen ulkonäkönsä nyt niin kamalasti ollut rapistunut matkan aikana, ettei häntä ylvääksi tunnistanut? Mitä tuo alempiarvoinen, vieläpä maerimies oikein kuvitteli lausuessaan tuota runoa. Parissa sekunnissa tämä kylmä ulkokuori oli taas yhtä vahva kuin ennenkin. Nyt naisessa ei ollut hämmentyneisyyttä enää jäljelläkään, vain puhdas tieto siitä että hän oli aivan liian arvokas tuollaisen olennon puhuteltavaksi.
|
|
|
Post by kyborgi on Dec 19, 2006 11:55:13 GMT -5
Elanor kuivasi kyyneleensä ja pureskeli ruokaansa hiljaisena pala kurkussaan. Häntä pelotti hiukan, olentoja oli niin paljon. Kauhean epäilyttävää väkeä. Taidan mennä pian huoneeseeni nukkumaan, hän ajatteli. Minä en kestä tätä väentungosta. En kestä. Vaikka hänen katseensa oli painunut alas, hän pystyi jotenkin näkemään silmäkulmastaan kuinka joku kaatui maahan. Elanor aikoi mennä auttamaan, mutta arasteli hiukan, ujo kun oli. Hän kamppaili itsensä kanssa vähän aikaa kunnes nousi pystyyn. Oli kuitenkin liian myöhäistä: eräs mies oli jo ehtinyt nostaa naisen ylös. Eksynyt ilme kasvoillaan Elanor seisoi paikallaan ja puristi tuolin selkänojaa kouristuksenomaisesti, tietämättä mitä tekisi.
Enil olisi vetänyt häpeästä hatun silmilleen, jos se olisi ollut hänen päässään. Miten huonon runon hän olikaan lausunut. Ja vielä käyttänyt vanhoja ideoitaan uusiksi. Kohtalo ei katsonut häntä kovin suopeasti. Oi, miksi hän oli verrannutkaan noita kovia vihreitä silmiä tähtitaivaaseen. Ne olivat paljon kylmemmät ja hohtivat kuin kaksi smaragdia. Vihreät tähdet… Hah. LÄPS. Auts. Se sattui. Nainen oli läpäissyt häntä ja kovaa. Nähtyään haltian tylyn katseen Enil tunsi olonsa toivottomaksi mutta ei aikonut luovuttaa. Poskeaan pidellen mies perääntyi varovaisesti sanomatta mitään, vain kumarsi kunnioittavasti kolauttaen vahingossa päänsä pöydänreunaan. Käännnyttyään pöytäänsä kohti. Enil näki seinällä julisteen. Oliko se... Hän hiipi lähemmäksi. Todella, siinä poseerasi juuri se nainen jolle hän oli runonsa esittänyt. Vai etsintäkuulutettu. Enil virnisti. Deustien, Deustien, olet kohtalokkaampi kuin luulinkaan, hän ajatteli ja yritti vetää hatun dramaattisesti silmilleen. Lopputuloksena oli vain se että käsi nousi ylös melkein silmien kohdalle kunnes se muisti ettei hattua ollut.
Hávy istui majatalon katolla katsoen sisään harppovaa väkeä savupiipun suojasta. Toivon mukaan kukaan ei nähnyt häntä. Olihan epäilyttävää oleskella täällä, varsinkin tässä sateessa. Hávy oli jo ihan litimärkä. Hiiri ei ollut kastunut, sen kuononpää kurkisti hänen housujensa taskusta. Rapsuttaen hiukan hiiren korvantausta Hávy mietti miksi hän oikein oli katolle kiivennyt. Majatalon seinä oli kai näyttänyt niin houkuttelevalta kiipeämiseen, ulkoseinää tukevat melko leveät palkit olivat kuin suunnitellut jalansijoiksi. Kun kukaan ei ollut näkemässä, Hávy oli hipsinyt sisäpihalle ja kiivennyt melkein kenenkään huomaamatta katolle. Tämä sade... ei, hänen olisi laskeuduttava jonnekin suojaan ennen kuin vilustuisi. Kadun puolelle ei voinut mennä, ainoa mahdollisuus oli sisäpihalle päin. Hiiri ei jaksanut pysyä paikallaan, vaan alkoi liikkua levottomasti kuullessaan ääniä. Sellainen se joskus oli, se piti musiikista kovasti. Hávy yritti tarttua hiiren häntään kun se kipitti ulos hänen taskustaan. Hiiri oli kuitenkin vähän liian nopea ja kiipeili jo palkkeja pitkin Hávyn ojentaessa kätensä. Hávy ryömi varovasti katon reunaa kohti ja yritti kurkistaa minne se oli menossa. Hiiri pysähtyi eräälle toisen kerroksen ikkunalaudalle ja yritti pujahtaa paikatun ikkunan reiästä sisään. Hávy huomasi että musiikki kuului siitä huoneesta minne se oli menossa, hiiri oli tapansa mukaan innostunut soitosta. Hávy roikkui katon reunalla yrittäen maanitella hiirtä takaisin luokseen. ”Tule tänne, typerys. Tule tänne.”
|
|
|
Post by Ryuuko on Dec 19, 2006 12:46:53 GMT -5
Ryoichi, tilausta odotellessaan, kohotti katseensa ensimmäistä kertaa moneen tuntiin, tutkiakseen majataloa ja sen paikallaolijoita hiukan. Tämän katse kiersi läpi huoneen; paikalla oli monenmoista eläjää: joku oli kaatunut, ja kompuroiduttuaan ylös tämä sai poskelleen läimäyksen, joka tuli varsin jäätävän näköiseltä naiselta. Hetken Ryoichi oli varma, että oli nähnyt naisen kasvot jossain, mutta näköyhteys katkaistiin muutaman kookkaan miehen toimesta, jotka juuri kävelivät majatalon poikki suoraan Ryoichin ja naisen välistä. Eipä Ryoichi sittemmin oudon tutun näköiselle naiselle sen enempää huomiota uhrannut, vaan kiersi katsettaan taas ympäriinsä. Juoppoja, vanhuksia, nuoria, väsyneitä, ruokailevia... Kaiken sorttista löytyi. Tämä majatalo oli selvästi paikka, jonne kaikki kerääntyivät tästä kaupungista tänään. Äänen voimakkuus alkoi jo nousta melko korkeaksi, kun juopuneet huusivat kilpaa, lauloivat, naureskelivat, sekä tähän vielä laskettuna yhteen se yleinen hälske ja puheensorina, majatalossa oli täysi meno päällä.
Haltia kohotti päätään ja katsoi varjoisesta nurkastaan kohti tarjoilijoita, jotka juoksentelivat ympäriinsä tarjottimien, kippojen ja listojensa kanssa edes takaisin. Tätä menoa Ryoichi saisi tilaustaan eteensä tuskin koko päivänä, joten haltiamies päätti, että olisi viisasta laittaa siihen jotain vauhtia. Juuri, kun hän aikoi kurottaa päätään ja huutaa "Missä se olut viipyy", tämä havaitsikin kaksi miestä, jotka astelivat häntä kohti. Kun miehet olivat riittävän lähellä haltiasta, tämä huomasi, kuinka nämä olivat melkein tismalleen saman näköisiä. Ryoichi tuijotti näitä hetken, eikä ollut varma, oliko alkoholi tehnyt hänelle kepposet: näkikö hän yhden miehen kahtena, vai olivatko miehet tosiaankin kuin toistensa peilikuvat? Tuttavallisesti rupatellen samaan tahtiin nämä saapuivat haltian molemmille vierille. Normaalisti Ryoichi olisi varmaankin poistunut paikalta mitään sanomatta, mutta alkoholin sumentama mieli sai hänet pysymään siinä. Ainahan sitä seuraa mukava oli saada. Yksin oli tylsää ryypätä.
Pian tarjoilijatar saapui paikalle, ja tämä asetti tuopin Ryoichin eteen, sipsuttaen sitten melkein saman tien pois. Ryoichi yritti napata tuoppia otteeseensa, mutta toinen kaksosista oli nopeampi: tämä nappasi tuopin miehen edestä, ja kulautti pienen osan juomasta kurkkuunsa, todeten tuon sitten täydeksi myrkyksi. Ryoichi suoristi selkänsä ja katsoi valohaltiaa hiukan hämmentyneenä, vilkaisten nopeasti toista näistä ja kohdistaen sitten katseensa taas toiseen, joka oli juuri kaivanut esiin viinipullonsa, ja kaatoi juuri tätä jaloa juomaa lasiinsa, tarjoten sitä sitten haltiamiehelle. Mies epäröi vain pienen hetken, ja tämä nappasi lasin sijasta pullon toisen kädestä lupaa kysymättä, ja kohottaen sitten pullon suun huulilleen. Pitkän kulauksen jälkeen huomattava annos oli kadonnut pullosta ja haltia laski sen huuliltaan, kohottaen sitä sitten hiukan eteensä tutkiakseen pulloa. Täyttä roskaa todellakin, kuten kaksoset olivat väittäneet, mutta kyllä se viinistä kelpasi. Tai no, viinistä ja viinistä, pitäisi varmaankin sanoa "litkusta". Jos Ryoichi olisi ollut selvinpäin, hän olisi varmasti ihmetellyt omaa käyttäytymistään humalatilassa. Humala oli kuitenkin käymässä jo niin tukevaksi, että haltia tuskin muistaisi enää mitään huomenaamulla, ja jos muistaisi, niin ne olisivat vain lyhyitä pätkiä sieltä sun täältä. Toisten esitellessä itsensä, Ryoichi tyytyi vain hymähtämään hiljaa, ja tämä kulautti vielä pienen kulauksen juomasta kurkkuunsa, laskien sitten pullon pöydälle, antaen (huomaamattaan) toisille mahdollisuuden napata se itselleen.
|
|
|
Post by olympos on Dec 20, 2006 11:03:19 GMT -5
Dinia Yöntytär, kyseissä paikassa nimellä Arindria Choendra nimellä esiintynyt lyceni horjahti portaissa ja tömähti jotakuta juoksevaa olentoa päin. Henkilö mulkaisi Diniaa ikävästi ja jatkoi matkaa, samoin kuin Diniakin. Dinia oli täysin selvinpäin, mutta viiden päivän päästä täydeksi tuleva kuu sai naisen olon varsin ikäväksi. Muutos ei ollut koskaan kivutonta, eikä aika muuttuneena mukavaa - ainakaan muistelun suhteen jälkeenpäin, muuttuneena Dinia harvemmin oli oikein kunnolla tietoinen itsestään. Hän astui viimeisen portaankin alas, ja suuntasi erääseen vapaaseen pöytään. Salissa oli turhan kirkasta Dinian silmille eikä varjoisissa nurkkapöydissä ollut vapaata, mutta edes yksi vapaa pöytä seinän vierellä oli parempi kuin ei mitään. Sillä hetkellä kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota mutta jos joku olisi tiennyt miltä hän näytti jokaisen täydenkuun aikaan, hän olisi luultavasti parhaimmassakin tapauksessa päässyt juuri ja juuri juoksemaan pois. Pahimpaa hän ei halunnut edes ajatella. Mutta ei se ollut ihmekkään, tuskin heitä kannatti syyttää. Dinia ei varsinaisesti aina tiennyt mitä niinä pimeinä öinä teki, mutta se saattoi olla jotakin kamalaakin.
Dinia tajusi yön olevan jo pitkällä, kun hän tajusi olevansa hengästynyt sekä hikinen. Hän oli muuttuneessa olomuodossa, mutta miksi hänen käsiensä karvat olivat niin tummat ja yhteen liimautuneet? Lyceni pyyhkäisi myöskin hassusti tummentunutta rintamustaan, ja katsahti sormiaan. Hän ymmärsi että oli täysin jonkun muun veressä - hänen kasvonsa, kätensä, vaatteensa... Se ei ollut kovin mukava ajatus, ei sitten yhtään mukava
Dinia pysäytti muistelun siihen, ei enää miettinyt mitä oli sitten tehnyt tai milloin hän ei taaskaan enää ollut tietoinen itsestään. Miettiminen ei tehnyt hyvää, ei ollenkaan. Nainen sen sijaan kohotti päätään ja antoi katseensa kiertää salissa. Sali oli täyttynyt huomattavasti sitten aamun jolloin hän oli ollut esiintymässä. Nyttemmin maereiden sekaan oli ilmestynyt myöskin haltioita, sekä hieman erinlaisia maereita kuin mitä yleensä tähän aikaan illasta täällä liikkui. Kiintoisaa miten tämä surkea, ränsistynyt kaupunki kaukana kaikesta olikaan niin monen matkamiehen matkan varrella. Ihmisiä oli turhankin paljon, vaikeita silmän kääntö-temppuja oli vaikeaa tehdä niin monelle ihmiselle varsinkaan jos kaipaisi jotain erikoista. Ja sitten hän ei saisi tarpeeksi rahaa, vaikka kyllä hän oli saanut melko hyvän saaliin esiintymällä sekä nappaamalla parilta humaltuneelta kukkarot. Kukkarot tosin olivat olleet pettymys, mutta silti niillä sai varsin hyvän huoneen verrattuna siihen mitä hänelle yritettiin tarjota pelkällä esiintymisellä. Huonehan oli ollut pelkää lahoa puuta ja täynnä luteita, hyih. Mutta rahakukkaro oli siltikin varsin tyhjä, esitystä voisi miettiä. Ihmiset pitivät tulesta. Kaikki muut paitsi majatalonisännät, mutta voi voi. Ja kun paikassa oli niin paljon miehiä, pystyi heitä parilla helpolla silmänkäännöstempulla miellyttämään oikein hyvin. Auh! lyceni kirahti ja hautasi pään käsiinsä. Päätä vihloi vaikka kukaan ei ollut edes koskenut häneen. Mutta muutosta ennen todellakin oli niin hirveää. Hän tajusi juuri miettivänsä miksi ihmeessä hänen pöytänsä oli aivan tyhjä, kun väkeä tuntui tulevan kokoajan lisää eikä yhtään lähtenyt pois. Sali kuitenkin oli melko täynnä, eikä hän uskonut näyttävänsä kovin pelottavalta tai uhkaavalta kenenkään mielestä. No, ei sitä ikinä voinut tietää. Päähän sattui taas. Ehkä ei esitystä tänään. ---------------
Tüile oli juuri lopettamassa soittamisen, kun kuuli yhtäkkiä rapinaa ikkunaltaan. Hän laski tinapillin taskuunsa ja asteli yli karheiden sekä natisivien lautojen yli ikkunalle. Haltia kurkisti ikkunasta ulos, mutta näki vain pienen hiiren yrittämässä päästä säämiskän läpi huoneeseen.Mistä ihmeestä tuokin tuli? hän mietti rypistäessään kulmiaan. Kunhan ei tule sisään järsimään tavaroitani, niin saa kyllä olla rauhassa Tüile jatkoi mielessään, kunnes rajun tuulenpuuskan takia monesti paikkailtu ikkunaa kinni pitänyt salpa rävähti auki sisäänpäin, jolloin ikkunan puite iski Tüilea silmäkulmaan mutta hiiri kyllä jäi ainakin hetkeksi ikkunalaudalle. Kun haltia käänsi hetkeksi päätään, sitä ei enää ollut siellä. Kevyt verivana valui alas poskea, mutta pieni ruhje parantuisi kyllä pian - se ei edes sattunut. Tüile astui eteenpäin aikomuksena sulkea ikkuna, mutta sitten hän huomasi jotain. Jotain mustaa kangasta, joka liikkui jo pois hänen näkökentästään. "Kuka siellä?"
// Anteeksi Tüilen osuus, inspis loppu samoin kuin aikakin.
|
|
Hiippari
Narri
Lintuja kuoleman virralla, uimassa ikuisesti
Posts: 62
|
Post by Hiippari on Dec 21, 2006 14:01:36 GMT -5
Neito? Sana kaikui hetken Laean korvissa aivan saamatta hetkeen minkäänlaista kaikupohjaa (tai jos saikin, niin positiivista), mutta hänen tarttuessa miehen ojennettuun käteen noustakseen ylös, jokin välähti naisen aivoissa. ”Mutta minä olen mies”. Heti sanottuaan sen Laea tunsi, mikäli edes mahdollista, olonsa vielä tyhmemmäksi kuin kompastuttuaan äsken keskelle salia. Nyt hän ei nimittäin osannut itse sanoa, oliko tuon kommentin laukaiseminen järkevää kyseisessä tilanteessa saatikka olisiko hänen pitänyt huolestua siitä, että mies oli huomannut hänet naiseksi heti ensisilmäyksellä. Ja sitä paitsi, kaunis neito? Voi luoja, hän oli todellakin olettanut kaatumisen olleen kiusallisempaa kuin ylösnousemisen, mutta näemmä hän oli ollut väärässä. Pohdinnassa ei kuitenkaan ollut juuri sillä hetkellä järkeä, sillä he seisoivat miehen kanssa yhä keskellä täynnä olevaa salia. Vakuutellen itselleen uskovansa todella sanoihinsa, tosin ei kyse ollut uskosta sanoihin, vaan siihen, ettei maeri voinut olla oikeassa. Tai ainakaan se ei saisi näkyä päällepäin. Pitkän miehen tuijottaminen yhäkin keskellä salia ei tuntunut kovin hyvältä idealta, joten peittääkseen myös punaiset poskensa nainen käännähti nopeasti ympäri, pohtien samalla miten hän saisi miehen seuraamaan häntä. Ensimmäinen, luonnollisin vaihtoehto olisi ollut miehen käteen, takkiin tai vastaavaan tarttuminen, mutta kovin luonnolliselta se ei olisi tuntunut käytännössä. Siispä Laea päätyi liikkumaan nopeasti poispäin miehestä, ensiksi mumistua hänelle jonkinlaisen pyynnön seuraamisesta. Kääntyneenä poispäin miehestä Laea ehti taas ajatella ja koota ajatuksiaan ja miettiä, olisiko pienempi paha saada maeri seuraamaan vai lähtemään toiseen suuntaan.
Majatalon ruokasali oli yllättävän täynnä, eikä melkein tyhjiä tai liioin tyhjiä pöytiä ollut kuin muutama. Useimmissa niissä istui jo hieman pöhnäisessä tilassa oleva herrashenkilö, jonka seuran Laea olisi mieluiten välttänyt. Siispä pää painuksissa istuva nainen hieman hiljaisemmassa pöydässään, jossa vielä oli tilaa, tuntui suorastaan pelastukselta. Pujotellessaan ihmisten ohitse hän oli itse törmätä uudestaan johonkuhun, tällä kertaa tuulihaltianaiseen, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut. Pyydettyään anteeksi kohteliaasti anteeksi naiselta Laea rynni taas ihmisten ohitse. Hän olisi yhtä hyvin jäänyt siihen pöytään, jossa tuulihaltia oli ollut, mutta kantti ei riittänyt.
”Tähän varmaan saa istua?” Laea kysyi vaaleahiuksiselta haltianaiselta, jonka pöytään hän oli viimein päässyt. Nainen näytti hermostuneelta ja sai Laean säälimään häntä, oli syy onnettomalle ilmeelle mikä hyvänsä.Yhtäkaikki Laea istahti vapaalle istuimelle huomaten miehen todella seuranneen häntä. Taas jälleen, typerä hymy nousi hetkeksi naisen huulille, mutta jäi nopeasti piiloon naisen siirrettyä kätensä suunsa ja poskensa eteen. ”Ai niin, voinko minä tarjota sinulle jotain kiitokseksi?” Laea mutisi viimeiset sanat tuntien itsensä taas typeräksi. Kuinkas muutenkaan, se tunne oli hänelle hieman liian tuttu.
Haltianeidon ja näemmä hieman tuiterissa olleen miehen kohtaaminen ei näemmä ollut sujunut kovin hyvin, tai ainakin mies oli saanut mojovan läimäyksen poskelleen muistoksi. Sillä hetkellä Laea tunsi jonkinlaista sielujen sympatiaa naista kohtaan, sillä tuskin maeri olisi mitään naiselle tullut puhumaan, jos hän ei olisi ollut niin näyttävännäköinen. Samalla tavalla hänkin oli saanut nyt samassa pöydässä istuvan miehen mukaansa, mutta toisaalta ei hän kokenut itseään ainakaan kyseisellä hetkellä ”kauniiksi neidoksi”. Vaikka kukapa nainen voisi sanoa, ettei imartelu tuntuisi missään? Ei kai hän muuten olisi tässä hieman punehtunein poskin istunut? Laean edelliset ajatukset katkeilivat hänen huomatessaan maerin katsovan häntä jotenkin oudosti, ainakin hän olisi voinut vannoa miehen katsoneen häntä niin. Sen sijaan uudet liitokset naksahtelivat naisen päässä ja samalla nainen punehtui vielä lisää. ”Niin tai siis ei mitenkään siinä mielessä…” Nainen mumisi toivoen, että iho ei punertaisi liikaa, vaan hän voisi laittaa sen majatalon kuuman ilman syyksi. Seuraava älynväläys oli asian jonkinlainen todistaminen. Jos hän kerta tarjoaisi maerille juoman, pitäisi hänen varmaan tarjota myös sille tuulihaltialle, johon hän oli ollut äsken törmätä. Hymyillen hieman Laea kaivoi kukkaroaan esiin, toivoen, että hänelle jäisi edes rahaa nauttia itsekin jokin virvoke.
---
Varpunen pyöritteli haarukkaansa sormiensa välissä tarkkaillen samalla hänen tarkkaillessa samalla edessä olevaa miestään, jonka ympärille oli ilmestynyt äkkiä kaksi henkilöä, joiden sukupuolta hän ei heti osannut havaita. Varpunen oli äskettäin tilannut ruokaa, jota varten hän oli ottanut itselleen pöydän keskellä olevasta astiasta itselleen aseet aterian pilkkomista varten, mutta ainakin nyt haarukka pyöri näppärästi naisen sormien välissä. Ruoalla ei kai saisi leikkiä, mutta entä ruokailuvälineillä? Varpunen ei enää kiinnittänyt huomiotaan käsiinsä, vaan katseli hymyillen hänen edessään olevaa seuruetta harmitellen pienoista myöhästymistään. Syytä puuttua toisten asioihin hänellä ei oikeastaan ollut, paitsi tietenkin se, että kohta alun perin pöydässä istunut mies ei enää kauaa paikallaan istuisi, vaan tyytyisi lattiatasoon. Välillä naisen katse harhaili pidemmälle ruokahuoneeseen hänen yrittäessä paikantaa tuttuja. Tarjoilija oli näyttänyt hänestä hämärästi tutulta, mutta ilman täyttä varmuutta hän ei vaivautunut kysymään oliko asia niin. Myös muutaman muun hän olisi voinut melkein vannoa nähneensä ennen, mutta ehkä se johtui vain tutusta paikasta. Aivan varmasti paikassa joku tuttu olisikin, mutta toisaalta mitä asiaa hänellä edes kenellekään olisi?
Observoituaan huoneen noin suurpiirteisesti Varpunen kääntyi taas pöytäseuransa puoleen. Oluet olivat jo kadonneet jonkun kurkkuun ja nyt he olivat laittaneet kiertoon jonkun oman pullon. ”Minä olen aina miettinyt saa ihmiset juomaan noin kuin viimeistä päivää ja myös sitä, mikä saa jotkut pitämään sitä jotenkin miellyttävänä tai hauskana”. Varpunen totesi puhuen miehelle ja kahdelle harmaaseen pukeutuneelle henkilölle yrittäen nyt saada haarukan pystyyn puiseen pöytään. ”Ei niin, että minä juuri nyt teitä tarkoittaisin, yleisesti mietin asioita”
[Varpusen vuoro jäi nyt hieman lyhyeksi verrattuna Laeaan, mutta haittaakohan tuo todella ketään, paitsi tietenkin minua itseäni ^^]
|
|
|
Post by emily on Dec 29, 2006 10:22:11 GMT -5
((Tässä tämä nyt sitten on, anteeksi viivytys ^^; ) Viinitaivas. Siinä vasta nimi, jota tämä kapakka ei todellakaan ansainnut. Séryl sen sijaan olisi päättänyt ansaita yhden vapaaillan huolimatta paljoa mistään muusta kuin tyhjien pullojen kasastaan verrattuna viereisen pöydän omaamaan pinoon, ellei hänellä olisi ollut muutamaa hyvää syytä olla tekemättä niin. Nainen huokaisi ja laski tuopin käsistään kesken hörpyn. Ensimmäinen syy oli olut - Lirembienpahaisen kurjinta roskaa, ehdottomasti. Nainen ei kerta kaikkiaan käsittänyt hänen ympärillään istuvia, karskeja miehenköriläitä, jotka näyttivät olevan korkeassa nousuhumalassa istuen keskellä tyhjien kolpakkojen seassa. Toinen syy irroittelun vastustukseen oli yksinkertaisesti tämä paikka. Séryl ei tuntenut tätä kaupunkia - kylää, mikä lie olikaan - ollenkaan, mutta tästä vähästä silmäyksestä päätellen se ei tosiaan ollut kovin kehuttava paikka. Ja kaiken tuon lisäksi hän ei voinut väittää omaavansa kovinkaan hyvää viinapäätä. Hänellä oli pakko olla jotain tekemistä. Soittaa hän ei voinut näin täydessä paikassa, ja hän epäili, etteivät täkäläiset viihdealan amatöörit erottaisivat edes harppua ja kanteletta toisistaan. Hänen sormiaan oikeastaan jo syyhysi päästä soittamaan edes jotain, hän oli joutunut pitämään soittimensa piilossa tänne tulonsa aikana. Niinpä hän ryhtyi kuuntelemaan lähellä istuvien olentojen keskustelua. Se ei ollut aivan reilua, mutta ei sitä voinut salakuunteluksikaan kutsua, sillä Sérylillä oli haltijoiden tapaan erinomaisen hyvä kuulo. Ja miehet sitä paitsi puhuivat suorastaan häiritsevän lujaa. Syventyen kuuntelemaan muiden vedonlyöntipulmia Séryl otti pitkän huikan terästetystä oluestaan ja sai ihailevan katseen parin pöydän takaiselta maerilaisnuorukaiselta. ((Tähän saattaa tulla lisää, mutta nyt on kiire pois koneelta että pääsen ehkä tulevaisuudessakin tänne.))
|
|
|
Post by Chichika on Dec 30, 2006 9:28:27 GMT -5
Haltian kasvoilla käväisi pieni yllätys Ryoichin napatessa käteensä viinilasin sijaan koko pullon, ja kulauttaen sitten kurkkuunsa melkoisen osan sen sisällöstä. Ilme muuttui kuitenkin nopeasti takaisin samaksi maireaksi hymyksi; mitäpä tuosta menetyksestä, kuten aiemmin jo todettua viini ei ollut läheskään niin hyvää kuin hinnasta voisi päätellä, mutta jos se sai heidän uuden seuralaisensa suopeammaksi (tukevammin humalaan), kauppahan oli varsin hyvä. Tähän mennessä mies ei ollut vaivaantunut vielä puhumaan mitään, ei edes mainitsemaan nimeään, mitä nyt oli jotain tuhahtanut. Tämä vain nosti kaksosten mielenkiintoa, heidän osittain varsin yksinkertaisissa mielissään toisen hiljaisuus nosti tämän salaperäisyystasoa, ja siten teki tästä vielä kiinnostavamman. Juopumuskin toki saattoi olla syynä vaimeuteen, mutta se ei muuttanut tilannetta. Varsinkin kun tämä mies vaikutti kovasti siltä, ettei olisi juopuneena väkivaltainen, mikä oli erittäin hyvä. Valohaltijat nojautuivat lähemmäksi Ryoichia, tarkemmin sanottuna nojasivat käsiään tämän olkapäitä vasten toinen toisella puolella, toinen toisella, vasemmanpuoleisen kaksosen sormeillessa animeugehaltian tummia hiussuortuvia. "Paljastaisiko herra meille nimensä? Tai ainakin antaisi jonkun nimen, jolla voisimme herraa kutsua?" kaksoset sanoivat kehräävällä äänellä toisen ottaessa siemauksen lasiin kaadetusta viinistä. Pullo näytti jääneen vaille kaksosten huomiota, juokoon toinen sen jos lystäisi. Ainakin niin kauan kun kaksosten mielenkiinto pysyisi tuossa miehessä. Nykyinen tilanne varmasti näytti varsin erikoiselta mahdollisten sivustakatsojien näkökulmasta; tummahkoa, suurikokoista ja humalaista haltiamiestä piiritti kaksi lähes valkeaa valohaltiaa, jotka olivat kuin toistensa peilikuvat. Ja joista toinen näytti nyt viihdyttävän itseään sotkemalla omia vaaleita hiuksiaan Ryoichin ruskeisiin niiden tämän mielestä mielenkiintoisen kontrastin takia. Pelkkiä vastakohtaisuuksiahan kaksoset ja Ryoichi näyttivät olevan; animeugehaltia oli pitkä, tummahkoihoinen ja varsin vahvapiireinen, valohaltiat taas rotuunsa nähden lyhyitä, hyvin vaaleita ja helposti rikkoutuvan oloisia. Mutta oli miten oli, kaksoset olivat tämäniltaisesta löydöstään tyytyväisiä, ilta saattaisi sujua varsin mukavastikin...
|
|
|
Post by kazeno on Dec 30, 2006 11:20:00 GMT -5
"Mutta minähän olen mies", hänen juuri pelastamansa nainen - Reika oli täysin, tai no, ainakin melkein varma että tämä oli nainen - yritti epätoivoisesti. Miehen silmä näissä asioissa ei usein pettänyt, ainakaan hänen oman käsityksensä mukaan. Nopeasti kulmiaan rypistäen mies kuitenkin korjasi oletetun erehdyksensä ja kumarsi naiselle pahoitellen. Toinen mutisi nopean pyynnön seurata ja käännähti tiehensä. Reika katseli silmänräpäyksen tämän menoa ja hätisti sitten muut seuralaisensa toisten ihmisten kimppuun. Mies katosi nopeasti pienen kapakan väkijoukkoon, joko varastelemaan tai juomaan. Eipä Reikaa henkilökohtaisesti kiinnostanut muu, kuin että tämä pääsi elossa ja paljastumatta kapakasta ulos. Reika itse kiirehti ylöspoimimansa naisen perään painaen mieleensä tämän tuntomerkkejä. Hiukset, mies ei osannut sanoa minkä väriset ne olivat, jotain vihreän sävyä jota hän ei ollut aikaisemmin tavannut. Rodustakaan mies ei ollut varma, sillä hän ei ollut usein törmännyt kiaduihin. Lähinnä huvittunut hän oli naisen lyhyydestä, tämä ei ulottunut häntä edes olkapäähän. Toisaalta täten hän loisi paremman kuvan sivullisiin, maeri tuumi. Nyt nainen törmäsi johonkuhun. Tuulihaltia, Reika tunnisti ja pysähtyi tämän viereen. "Pahoittelut äskeisestä, ystäväni on kovin hermostunut, mutta voinemme tarjota jotakin?" maeri kysyi turhia aikailematta, olihan tuulihaltia sentään kaunis nainen. "Tule toki seuraamme istumaan, mikäli haluat." Huokaisten hän sitten paineli tuon kummallisen hiusvärin omaavan naisen perään ja istuutui pöytään tätä vastapäätä. Ilahtuneena mies huomasi, että samassa pöydässä istui toinenkin haltia, toisaalta hieman harmissaan että oli myöntynyt tämän naisen mukaan, juuri tänä iltana kun kapakka oli täynnä haltioita. Ei hän ole edes mitenkään erikoisen näköinen, Reika huomasi tarkasteltuaan tarkemmin pelastamaansa naista. Ja mitä hän yrittää väittää olevansa mies? Toisaalta, hän totesi, tämä tapaus voisi olla kiinnostavakin, ainakin illan alkajaisiksi. Naisen tarjouksesta hän kuitenkin kieltäytyi, olihan hän sentään paikallisesta tasosta hyvin selvillä. Esitellen muutamia anteeksipyyntöjä hän käänsi puheen taas naiseen esitellen ensin itsensä.
"Saanko kysyä nimeänne, hyvä ne.. herra? Ellei olisi jo epäkohteliastakin, olisin toki myös kiinnostunut tietämään mitä haette näin syrjäisestä ja ränsistyneestä paikasta kuin Lesteth! Itse olen täällä vain virkistymässä, sillä työni sallii hyvin harvoin pitempiä tapaamisia muiden ihmisten kanssa." Kuva jyrkästä rotkosta, jonka pohjalla joki virtasi, tuli hänen mieleensä ja hän hymyili hetken. "Valitettavan lyhyitä tapaamisia, tosiaan." Mies katseli ympärilleen, mutta valitettavan väentungoksen takia hän ei nähnyt läheskään niin paljon kuin olisi halunnut. Sen hän kuitenkin pani merkille, millaisen vastaanoton tuo typerä mies oli saanut ylhäiseltä haltianaiselta, ja pisti pienen osan aivoistaan pakertamaan tulevan ongelman varalta. Kapakan hämärä ei paljastanut paljon tuon naisen muusta ulkonäöstä, joten Reika kääntyi takaisin pöytäseurueensa puoleen. "Itse olen ammatiltani eräänlainen biologi, tutkin tällä hetkellä... anatomian toimintaa", hän kertoi leppoisaan puhetapaan yrittäen rentouttaa ilmapiiriä, sillä hänen puhekumppaninsa vaikutti kovin hermostuneelta. Varsinainen haaste yrittää saada hänestä kunnollisia lauseita irti, hän tuhahti mielessään.
[Uff, nyt tuli vähän pidempi, mutta tasoltaan vieläkin aika kehno viesti.]
|
|
|
Post by Amelia on Dec 31, 2006 6:24:28 GMT -5
[[Kappas. Minun vuoroni n.n]]
Jopa nukkuessaan Nisak kaipasi merelle. Naisen uni oli ailahtelevaa, ei kovinkaan syvää. Pienellä tökkäämisellä hänet olisi saanut vaivatta hereille. Mutta koska Nisak oli yksin, hänen unensa jatkui, aallokkojen äänen kera. Maerin viimein herätessä tämä ei ollut varma oliko yö vai päivä. Todellisuudessa hän oli nukkunut vaivaiset puolituntia. Nisakin ruskeat hiukset olivat nyt entistä takkuisemmat, mutta mitäpä merirosvo tuosta välitti. Hetken aikaa nainen vain istui (varsin epämukavan) sänkynsä laidalla, katseli pölyistä nurkkaa. "Miten jotkut voivat elää maissa?" hän huokaisi ääneen, katseli sitten puista lattiaa. Laivassa olessaan se olisi keinunut mukavasti, mutta nyt... Pikainen ajatus siitä että Nisak voisi täältä etsiä omaa miehistöään kävi hetken ajan hänen päässään. Nainen naurahti omille ajatuksilleen. Vaikka hän olikin joskus kapinoiva, otti hän silti mielummin käskyjä vastaan kuin antoi niitä itse. Mieliala hiukan parantuneena maeri päätti lähteä ulos. Ikkunasta ulos katsoessaan hän huomasi ikäväkseen, ettei sade ollut laantunut tippaakaan. Tosin, mitäpä siitä väliä, nainenhan seisoisi katoksen alla. Niinä ajatuksineen Nisak hypähti ylös sängyltä, sulki oven perässään (joka ei mennyt lukkoon) ja asteli aina portaita saakka läpi juopottelevien olentojen ulko-ovelle saakka. Jotenkin Nisakin olemus rentoutui päästessään ulos. Hän katseli sysimustaa taivasta ja kuunteli loputtomia sadepisaroita. Luodessaan katseensa sitten siihen samaiseen metsään mistä itsekin tuli, Nisak vannoin näkevänsä jotakin liikettä. Se kuitenkin loppui samantien kun hän koitti tarkemmin tihrustella sateen läpi, joten antoi asian olla.
Deustien kiitti majatalon vähäistä valaistusta. Vilkaistessaan vielä kerran tuohon maeriin hän ehti parahikseen nähdä toisen kumauttavan päänsä pöydän reunaan. Haltia olisi naurahtanut pilkallisesti, mutta tahtoi nyt vain ihmisten keskittyvän ihan johonkin muuhun. Onnekseen hän ei enää sen jälkeen katsonut kertaakaan äskeiseen mieheen. Jos Deustien olisi kääntynyt ympäri, olisi hän nähnyt kuinka toinen tutki hyvillään naisen etsintäkuulutusta. Sumuhaltia siirsi mustia kiehkuroitaan pois kasvojen edestä (tuloksetta, sillä ne ajautuivat aina uudestaan hänen kasvoilleen). Suipot haltiankorvat rekisteröivät pian askeleita. Askeleita, jotka olivat tulossa tähän suuntaan. Melko läheiseen pöytään istahti ilmeisesti kaksi miestä. Toisessa miehistä tosin oli jotakin outoa. Ehkäpä normaalisti Deustien olisi helposti pystynyt sanomaan että toinen olikin nainen, mutta nyt kun hän ei oikein jaksanut keskittyä, niin.. Smaragdinvihreät silmät kääntyivät kuitenkin tähän parivaljakkoon, tutkiskeli sitä hetken aikaa kunnes totesi ettei näistä mitään haittaa olisi. Hän käänsi päätään kohti avointa ikkunaa, mikä valaisi hiukan hänen muutenkin kalpeahjoka kasvoja. Deustien koitti, nyt kun mitään muutakaan tekemistä ei ollut, tähystellä kuuta. Pieni, värisevä henkäisy pääsi haltian suusta.
Keltaiset, tällä hetkellä ilmeettömät silmät tutkivat tarkasti aukion jokaista soppea. Oranssi vivahde välähteli niissä aina kun jotain mahdollisesti tavallisuudesta poikkeavaa löytyi. Mustiakin mustemmissa hiuksissa komeili lukuisia vesipisaroita, niitä aivan pieniä jotka eivät menneet rikki johonkin törmätessään. Viimein hän lähti. Vielä melko nuoren miehen notkeaa vartaloa verhosi musta nahka-asu. Tuo asu oli kireä, mutta jokseenkin joustava. Hänen liikkeensä olivat määrätietoiset, lähes pelottavan varmat. Mies, Israfel Zheania, osittain taiani ja haltia, mutta suurimmaksi osaksi maeri, kulki nyt selkä suorassa pois metsiköstä. Jälkeensä hän jätti muutaman, maahan pudonneen lehden. Kevyt ja terästään hiukan taipuva miekka kulki hänen vyöllään helposti mukana. Tummat saapikkaat eivät päästäneet ääntäkään katukiviin osuessaan. Sivusilmällään Israfel näki muutamia ihmisiä, jotka juoksivat aivan likomärkinä sadetta pakoon. Mies päästi tuhahduksen ja hymähdyksen sekaisen äännähdyksen. Sade ei häntä haitannut. Ei mies siitä kylläkään mitenkään erityisesti pitänyt, mutta se oli osa luontoa. Aivan tavallinen asia, niin kuin hänkin. Ei sade häntä tappanut. Lestethissä oli näköjään ollut jokin toritapahtuma. Niin Israfel ainakin päätteli nähdessään vielä puolityhjiä kojuja. Vaivihkaa hän käveli erään kojun ohi, nappasi siitä leivän. Hän haukkasi yhden palan, pureskeli vähän aikaa, kunnes sylkäisi leivän suustaan ja viskasi jäljelle jääneen palan julmasti selkänsä taa. Huomaamattaan nuoren miehenalun jalat olivat johdattaneet hänet majatalon luokse. Säälittävän huonossa kunnossa olevan kyltin teksti oli lähes lukukelvoton, mutta Israfel arveli siinä lukevan 'Viinitaivas'. Ulkona katoksen alla oli vain yksi henkilö; nainen. Mies ei katsahtanut tähän kertaa enempää, vaan astui sisälle. Majatalon sisältö ei ollut Israfelille mikään suuri yllätys. Kun otti huomioon minkälaisen maineen kera Lestethistä puhuttiin muualla maailmassa, tämä oli itse asiassa hyvinkin tavanomaista. Huonosti valaistu sali täynnä juoppoja. Tarkemmin katseltuaan maeri huomasi muutamia haltioita. Kävellessään johonkin vapaaseen pöytään Israfel ei voinut olla ihmettelemättä paikan väkipaljoutta. Kurja majatalonpahanen. Kuka tänne haluaisi vapaasta tahdostaan? Hän oli tullut tänne tekemää työtään. Muuten mies ei olisi koskaan edes astunut Lestethiin jalallaankaan. Kun tummapukeinen maeri keskittyi uudemman kerran ympäristöönsä, ei hän voinut olla huomaamatta kolmea haltiaa. Tilanne oli joko hullu tai huvittava. Kaksi, ilmeisesti valohaltiaa, lepertelivät jotakin kolmannelle, huomattavasti suurikokoisemmalle haltialle. Keltaiset, ovelat silmät kääntyivät näistä nopeasti pois, sillä hänen näköpiirissään vilahti tarkoilija. Nuorukainen nosti kätensä ylös, napsautti sormiaan kuuluvasti ja nyökkäsi naista kohti. Tarjoilija sipsutti paikalle ystävällisen hymyn kera, johon Israfel ei edes harkinnut vastaavansa. "Talon parasta", hän sanoi yksinkertaisesti. Nainen ilmeisesti tajusi että hän tarkoitti juotavaa, sillä ei jäänyt kyselemään enempää, vaan lähti. Pian kolpakko saapui. Maeri antoi pari kolikkoa tarjoilijalle, joka lähti sanaakaan sanomatta pois. Tyytyväisenä Israfel siemaisi juomaansa, tosin katui sitä saman tien. Hän vilkaisi kolpakkoonsa. Siellä pyöri jotakin tummaa nestettä, joka maistui ikävän kitkerältä. Israfelin kasvot näyttivät hetken aikaa pettyneiltä, mutta pian tuo sama synkkyys palasi niille. Hän hujautti loput juomat kurkkuunsa, värähti hiukan ja nojasi sitten tuoliinsa lepuutellen jalkojaan pitkän kävelymatkan jälkeen.
[[Bleh. Tahdoin nyt ottaa uuden hahmoni tähän mukaan. Tiedot laitan foorumille tänään illemmalla ^^;]]
|
|
|
Post by kyborgi on Jan 2, 2007 6:27:37 GMT -5
Elanor laskeutui tuolilleen ja katseli huolestuneena kun se, jota hän tahtoi mennä auttamaan, tulikin hänen pöytäänsä auttajansa kanssa. Hän nyökkäsi ujosti hahmon kysymykselle, uskaltamatta sanoa mitään. Havaittuaan henkilöt vaarattomiksi Elanor laski katseensa alas eikä uskaltanut tuijottaa näitä suoraan. Hieman tarkkailtuaan hän havaitsi toisen todella pitkäksi maerimieheksi, joka oli jopa Elanoriakin pidempi. Pienempi kuulosti hermostuneelta, eikä Elanor ihmetellyt miksi, olisihan hänkin hermostunut tuollaisen seurassa. Mies taisi puhua jotain toiselle, Elanor ei kuunnellut. Eihän se häntä koskenut. Toivottavasti he eivät sano minulle mitään, Elanor toivoi ja tutkiskeli pöydän lommoista ja monen puukonterän iskemää pintaa. Hän ei kehdannut lähteä vielä vaikka oli jo syönyt ja maksanut. He luulisivat että pakenen heitä, vaikka toisaalta se olisi tottakin, ajatteli Elanor ja antoi sormensa seurailla pöydän pintaan koverrettuja nimikirjaimia. Joku oli kaivertanut kauniin sydämen joskus kauan sitten.
Minun täytyy pyytää häneltä anteeksi, Enil ajatteli. Olin todella typerä. Ei enää yhtään viiniä tänä iltana, ei tippaakaan. Hän tunnusteli taskujaan ja löysi onnekseen kynän ja pikkuruisen mustepullon, ne olivat aina inspiraation varalta mukana. Paperia ei hänellä ollut taskuissaan. Sen enempää ajattelematta hän repäisi alareunan etsintäkuulutuksesta ajatellen kirjoittaa siihen pienen anteeksipyyntökirjeen. Tällä kertaa suorasanaisesti, ei hän aikonut ryhtyä enempää runoilemaan. Se ei tuntunut luonnistuvan tänä iltana. Hän katseli ympärilleen ja huomasi ettei vapaita pöytiä enää ollut. Tyrkättyään erään kovassa humalassa olevan vanhan miehen alas tuolilta hän istahti vastapäätä erästä huivipäistä naista, johon hän ei nyt jaksanut kiinnittää huomiota. Otettuaan kirjoitusvälineet esiin hän alkoi miettiä mitä siihen kirjottaisi. Anteeksi…
[[Soundtrack: Queen: Good Old-fashioned Lover Boy xD]]
Hávy huomasi hiirensä ryntäävään sisään huoneeseen ikkunan auetessa. Hän kiipesi varovasti ikkunalaudoille ja jotenkin hän sai keploteltua itsensä ikkunasta sisään. Vilkaisemattakaan huoneen asukkaaseen hän yritti saada lattian poikki kipittävää hiirtään käsiinsä. Hiiren rynnättyä pesupöydän alle Hávy pudotti vahingossa sen päällä olevat peilinsirpaleet lattialle ja ojensi kätensä saamatta hiirtä kiinni. Hiiri kiipesi kaapin päälle ja poika yritti seurata perässä, mutta hiiri oli jo hypännyt alas ja vilisteli vuodevaatteiden seassa. Hávy sukelsi sinne ja sai kuin saikin hiirensä napattua. Märkänä ja hikisenä hän sanoi näyttäen hiirtä huoneen asukkaalle: ”Haen vain tämän”. Hávyn ajatukset pysähtyivät hetkeksi, mutta hetken pohdittuaan päätti olla noteeraamatta haltianaista sen enempää ja havaitsi olevansa sisällä. Peruuttaen ovea kohti hän avasi sen ja tajusi vasta käytävällä seistessään että huoneen asukas saattaisi jotenkin reagoida hänen vierailuunsa. Pidellen hiirtä kourassaan hän toivoi parasta.
|
|
|
Post by Ryuuko on Jan 3, 2007 14:44:54 GMT -5
Ryoichi nojautui käsiensä varassa pöydän reunaan hiukan, koska tämä tunsi jo melkoista väsymystä. Mies ei ollut nukkunut yli päivään, ja se varmaankin jo alkaisi näkyä tämän olemuksessa, ellei sitten humalaisuus ja viinan haju hänessä olisi sitä peittänyt. Tämä kohotti hatun pöydästä ja painoi sen päähänsä antaen pyötäseuralleen kuvan, että olisi lähdössä, mutta ei kuitenkaan lähtenyt. Hatun päähän asettaminen oli ollut hetken mielijohde, eikä Ryoichi myöhemmin edes enää tajunnut eikä muistanut, miksi oli sen yleensäkään päähänsä laittanut, ja syytti tästä automaattisesti alkoholia, jota oli nauttinut pitkin iltaa. Hänellä ei nimittäin ollut vielä aikomusta lähteä tästä majatalosta.
Ennemmin haltia ei ollut kiinnittänyt kaksosiin sen suurempaa huomiota kuin mitä oli pullon omistajaoikeuden vaihtamisen yhteydessä suonut, mutta nyt huomioimattomuus oli kuitenkin aivan mahdotonta; nämä asettivat kätensä miehen olkapäille ja alkoivat näprätä tämän hiuksia. Ryoichi hämmentyi hiukan tuosta tavasta lähentyä, ja alkoi miettiä, olivatko nämä varmasti miehiä, kuten hän oli alun perin luullut. Vai tekikö alkoholi hänelle kepposet jo toisen kerran tänäiltana? Harvemmin näki miehiä, jotka lähentelevät toisia miespuolisia henkilöitä, tosin ei se täysin uusi näkykään ollut. Ryoichi tosin alkoi hetki hetkeltä tulla varmemmaksi, että nämä kaksi tosiaankin olivat naisia, eivätkä miehiä. Ja vaikka haltia olikin hiukan humalassa, hänellä ei kuitenkaan käynyt edes mielessään alkaa riehua ja tapella naispuolisten henkilöiden kanssa. Tämä siispä teki päätöksensä siihen suuntaan, ettei vastaisi näiden lähentelyyn, muttei myöskään estäisi heitä tekemästä sitä. Nuori haltia oli varma, että nämä kyllästyisivät varmasti ennemmin tai myöhemmin, jos hän ei lämpenisi heille.
Uusi ääni sai kohottamaan Ryoichin katseen tumman kangashatun alta. Heitä vastapäätä istunut maerinainen oli todennut oman mielipiteensä alkoholin käytöstä. Ryoichi katsoi tätä hetken hiljaa. Jos hän olisi ollut selvinpäin, asiasta olisi voinut syntyä mielenkiintoinen keskustelu tai jopa väittelykin, mutta koska hän oli hiukan humaltuneessa tilassa, eikä tuolloin yleensä ollut mainittavan puhelias, hän ei ollut kykeneväinen tähän. "Kaikilla omat huvinsa", hän totesi hiljaa ja ykskantaan, ja nappasi sitten taas edessään olleen viinipullon käteensä ja joi siitä huomattavasti pienemmän kulauksen kuin äsken. Viinin maku ei ollut yhtä karmea kuin äsken, lie mistä tuo sitten johtui. Mies haukotteli pitkään, ja kuuli sitten toisen kaksosista tiedustelevan tämän kutsumanimeä. Ryoichi vastasi tähän hetken mielijohteesta. "Ryoi-... Ryuuko", tämä lausahti ja muutti mieltään kesken kaiken. Ei olisi ehkä ollut viisasta kertoa omaa nimeään, ja ensimmäinen nimi joka haltialle siinä tilanteessa tuli mieleen, oli hänen veljensä. Se saisi kelvata paremman puutteessa. Vaikka olisihan se ollut ehkä kannattavampaa olla puhumatta mitään, mutta nyt oli vähän myöhäistä surra sitä. Haltiamies vilkaisi sivusilmällään toista kaksosta, joka alkoi sotkea omia hiuksiaan tämän hiuksiin, ja Ryoichi menetti kärsivällisyytensä. Hän otti poninhännästään kiinni ja tukki sen sitten takkinsa kauluksen kautta sen sisään, jolloin miehen hiukset menivät piiloon ja tavoittamattomiin. Tämä suoristi hiukan selkäänsä ja alkoi tuntea olonsa hieman typeräksi ollessaan siinä ahdistettu kahden naisen - tai miehen - väliin. Moista ei ollut tapahtunut ainakaan viiteen vuoteen, ja viimeksikin Ryoichi oli ollut täysin selvin päin ja siksi lähtenyt pois paikalta, ennen kuin häntä oltiin ehditty ahdistaa nurkkaan. Nyt tilanne kuitenkin vaikutti kehittyvän kaksosten hyväksi, koska Ryoichin sumentuneen harkintakyvyn vuoksi tämä ei poistunut paikalta.
Nahkaiset saappaat astelivat pitkin kuraista tietä jättäen siihen syviä jälkiä, jotka täyttyivät likaisella vedellä. Sade vaikutti sen luontoiselta, ettei heltiäisi ainakaan muutamaan tuntiin ja tuntui myös siltä, että jumalat olivat päättäneet saattaa Lestethin vedenpaisumuksen alle. Se olisikin yllättävä veto, sillä tuntui siltä, kuin Lesteth olisi kylä, joka on täysin jumalien selkien takana.
Nahkaisten saapaiden omistaja, mustaan hupulliseen matkaviittaan verhoutunut olento jatkoi matkaansa. Viitta näytti sateessa varsin oudolta, sillä vaikka suuret vesipisarat osuivat siihen, se pysyi silti kuivana. Tuntui, kuin vesi, joka siitä piiskasi, olisi kadonnut siinä silmänräpäyksessä, kun kosketti viittaa. Ja suurin piirtein niin siinä tapahtuikin, vaikkakin vesi ei kadonnut kokonaan, vaan siirtyi vain paikasta toiseen. Matkalainen kohotti hiukan päätään ja havaitsi saapuneensa perille kylään. Tämä käveli kuraisen tien päähän, ja jäi seisomaan siihen ja katselemaan ympärilleen. Näky oli surkea. Taivas oli pimeä ja pilvinen, eikä kuuta tai tähtiä ollut maata valaisemassa, ja ainoat valonlähteet olivat jotkin rakennukset, joiden ikkunoista heijasti valoa pimeille teille ja kujille. Sade piiskoi maata ja rakennuksia, jotka olivat puisia ja likaisen oloisia. Tiellä oli vain harva henkilö liikkeellä, ja useimmat noista juoksivat sateensuojiin, jotteivat kastuisi läpimäriksi. Matkalainen tuhahti hiljaa ja antoi katseensa kiertää ympäriinsä uudestaan, tällä kertaa se pysähtyi kadun surkeimman näköisen rakennuksen kohdalle: majatalo. Hän tarkensi hiukan katsettaan ja näki sitten kyltissä lukevan tekstin: "Viinitaivas." Paikoiltaan ikkunoita tiirailtuaan tämä huomasi, että majatalossa oli täysi meno päällä, ilmeisesti myös täynnä humalaisia. Jos huppu ei olisi luonut matkalaisen kasvoille tummaa varjoa, olisi tämän kalpeiden kasvojen ilmeen saattanut huomata kaartuvan pieneen virneeseen. Verkkaisesti olento lähti astelemaan kohti majataloa kehitellen jo mielessään muutamia asioita, mitä tuolla saattaisi tehdä, jotta voisi hyydyttää paikan iloisen ja lämpimän tunnelman ahdistuneeksi ja hyytäväksi.
|
|
|
Post by olympos on Jan 4, 2007 12:31:48 GMT -5
Kun Vilyan vieressä istunut mies kaatui selälleen saaden niin jakkaransa kuin pöytänsä kaatumaan, päätti haltia viedä koiranpennun ylös. Sen paikka ei ollut täynnä juoppoja olevassa kapakassa, se oli paljon parempi nimi kuin majatalo tälle haisevalle, likaiselle lautakasalle. Olutkin oli kaatunut maahan, josta nyt eräs tarjoilijatar sitä siivosi. Kaljuuntuva, punakka sekä varsin tanakka keski-ikäinen mies makasi edelleenkin selällään - tosin se ei ollut ihme, kun mietti kuinka montta kolpakkoa olutta oli suuhun mennyt ja kuinka kauan mies oli kukkunut hereillä. Haltia käveli rivakasti huoneeseensa, mutta palattuaan oli paikat jo menneet. Huokaisten Vilya äkkäsi vapaan pöydän suunnilleen salin keskeltä. Ei ihan keskeltä, ja ei nyt ihan vapaan. Mutta toisaalta viittaan pukeutunut nainen oli parempi kuin humalaiset miehet, vaikka hän väläyttäisikin veistään. Hänen vakoiltavassaan ei ollut enää mitään vakoiltavaa, hän kuorsasi pöydällään varsin kovaa.
Harpottuaan salin poikki Vilya oli toisen haltian pöydän vieressä, ja vetäisi tuolin pöydän alta. Vilya yllättyi nähdessään sinistä tukkaa hupun alta tuulihaltia! vaikka ei antanutkaan näkyä sen kasvoiltaan. Hänellä oli ollut aikaa harjoitella ilmeen kurissa pitämistä miltei kolme maerin ikää. Se oli tarpeeksi hänelle, ja harjoittelu todella oli kannattanut. Nykyään hän pystyi lähes aina pitämään kasvonsa ilmeettöminä, tai ainakin lähes sellaisina, ellei nyt suorastaan ollut ihan mahdottoman tunnekuohun pauloissa. Ja hän kun ei ollut kauheankaan usein, hänen elämässään ei ollut tapahtunut lähiakoina mitään mullistavaa. "Tervehdys. Nimeni on Siendre Áre" Vilya vastasi, katsoen toista silmiin. Hän enää harvemmin kertoi kenellekkään oikeaa etunimeään, suvun kylläkin. Olipa siinäkin järkeä, todellakin paljon järkeä. Vaikka karhunainen ei sitä itse huomannut, hänen pupillinsa laajeni jälleen kerran peittäen iiriksen koko ajan alleen. Hän näki nyt kyllä paremmin, mutta ei silti tajunnut miksi ajoittain jotkut katosivat niin nopeasti hänen luotaan. Puhekumppanit kyllä ymmärsivät; mustiin, sinua tarkasti tarkkaileviin silmiin ei ollut välttämättä mukava luottaa. Varsinkin tässä tilanteessa, kun Vilya oli hieman ärsyyntynyt, ja antoi sen näkyä kulmien rypistyksenä - hän kun oli niin kovin lyhyt, varsin verrattuna tähän tuulihaltiaan. Monet olivat häntä pidempiä, eikä hän pitänyt siitä. ”Kuka sinä olet?” hän vielä lisäsi. Kaikki eivät kertoneet, ellei tätä kysytty. Jotkut eivät silloinkaan, mutta ei siinä ollut mitään väliä. Jos hänen oli pakko puhua haltialle, hän halusi tietää jonkun nimen jolla tätä kutsua. Voi kun tuo katse ei olisi tuntunut siltä, että se tiesi hänen kaikki salaisuutensa. Se sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Samoin miekka, kun hänellä ei ollut sitä. Vakooja harmitteli mielessään sitä, että oli myynyt hienon miekkansa pois pari kuukautta sitten. Tosin, hän kyllä oli saanut sen ansiosta rahana kuukauden ruoat ja vielä viitan päälle - ehkä se oli ollut vain järkevää.
--
Tüile jäi vain katsomaan pojan liikkumista ja hyörimistä tämän hakiessaan hiirtä kevyesti hymyillen. Peilinsirpaleet tippuivat maahan, mutta vasta pojan sekä hiiren ryömiessä märkinä ja likaisina hänen vuodevaatteihinsa kulmat rypistyivät. Hän päätti sittenkin lähteä alas saliin – soitto ei huvittanut, eikä kyllä nukkuminenkaan myllätyssä sängyssä. Poika kyllä liikkui vikkelästi, mutta saisi vähän varoa hiirensä kanssa. Haltia mumisi vastauksesi jotain hiiren hakemiseen, ja nappasi kukkaronsa laatikosta. Se oli pulleampi kuin yleensä, hänen ei ollut ollut tarvinnut nähdä nälkää pariin päivään. Talvi oli kuitenkin vasta tulossa, se oli pahin aika. ”Kannattaisin varomaan sen hiiren kanssa, poika. Vaikka minä päästän sinut pälkähästä, kaikki eivät pidä siitä että ventovieraat tulevat sisään ikkunasta ja sotkevat paikat.” hän käänsi vihreiden silmiensä katseen tiukasti poikaan, mutta sitten tajusi jotain. Joka hieman vähensi tiukkaa katsetta. Hän ei ollut enää varma oliko poika todella poika, tai pitikö tuo itseään sellaisena. Maerit elivät niin kovin lyhyen ajan, että ei heistä ikinä tiennyt. Tuntui että he elivät vain pari vuotta, olivat kuin yksivuotiset kukkaset. 70-100 vuoden keski-ikä todellakin oli varsin vähän keskimääräiseen 600-700 vuoteen – se oli ”vaivaiset” puoli vuosituhatta enemmän. ”Niin, pidä siitä otuksesta huolta. Hei” hän mutisi vähän hämmentyneenä ja marssi maerin ohi saliin.
Hän ärähti ärtyneenä salin kuuman ilman iskiessä vastaan samoin kuin tiedon, että lähes kaikki pöydät olivat varattu. Pitäisi mennä johonkin muiden luo, mutta tuskin siinä mitään niin pahaa oli. Ilmeisesti juttuseuran suhteen todella oli valinnanvaraa, mutta hän suuntasi pöytään jossa jo istui kolme muuta. Muut kun tuntuivat olevan liian juovuksissa tai näyttivät suorastaan keräävän vaikeuksia ympärilleen, tai mahdollisesti heille jotka keksisivät tunkeutua heidän viereensä. Nämä kolme eivät näyttäneet niin uhkaavilta – siinä oli kaksi naista, yksi oli hänen uskoakseen varsin ujon näköinen metsähaltia ja toinen kiadu, hänet nyt oli helppo tunnistaa ihon ja tukan väristä. Kolmas tuosta kolmikosta oli sitten pitkä maerimies. Tüile vetäisi yhden jakkaran tuolin alta, ja istahti lommoisen pöydän ääreen. Tässä kapakassa ilmeisesti käytettiin tappeluissa niin veitsiä kuin nyrkkejäkin, ainakin mitä pöydän pinnasta saattoi päätellä. Metsähaltia näpräsi rannekoruaan kun tervehti kolmikkoa. Ehkä olisi pitänyt vaihtaa puku. Tämähän on aivan mudassa ja täynnä palkeenkieliä… Haltia tilasi kuitenkin viiniä, talon parasta. Toivottavasti se olisi sentään laadukasta, olut kun ei ollut. Olut todellakin maistui siltä kuin siihen olisi sekoitettu kanan ulosteita, tuskin silloin oli myöskään toivoa että viini ostettaisiin haltioilta. Mutta, ainahan sitä sai toivoa – ja juomapa juoma, saattoi ainakin miettiä ennen kuin viini tuotiin eteen. Siinäkin tuntui kestävän niin loputtomasti.
|
|
Hiippari
Narri
Lintuja kuoleman virralla, uimassa ikuisesti
Posts: 62
|
Post by Hiippari on Jan 5, 2007 7:51:42 GMT -5
[Mitenköhän noiden rahojen arvot menevät käännettynä meidän maailmaan? Mietin vain, eri rahoja on aika vähän ja oletettavasti rahalla maksetaan isommatkin asiat eli oletettavasti majatalossa ei ruoan jne. ostamiseen tarvitse kuin vain kuparisia kolikoita…]
Kaivettuaan laihasta rahapussistaan (palkkapäivään oli vielä aikaa, eikä kukkarossa ollut järkeä kuljettaa isoja rahasummia) pienen kasan kuparisia kolikoita, piilotettuaan massinsa vaatteidensa alle Laea kääntyi katselemaan huonetta. Samalla hän jakoi kolikkonsa kolmeen pinoon tasa-arvon vuoksi. Aikaisemmin hän ei ollut ehtinyt tarkastella paikkaa pöydässä istujan näkökulmasta, eikä hieman syrjässä olleelta vastaanottopöydältä juurikaan ilmeitä ehtinyt tarkkailla, saati sitten hän silloin olisi kehdannut. Muiden ihmisten tarkkaileminen oli sitä paitsi epäkohteliasta, mutta silti röyhkeäksi ryhtyminen vaikutti erinomaisen mainiolta suunnitelmalta, ainakin päivän aikaisempien, tai aikaisemman tapahtuman varjolla. Kuitenkin Laean silmissä paistoi vielä häveliäisyys ja päässä ajatukset päätöksen viisaudesta hänen pysähtyessään katsomaan erästä haltianaista, jolle joku mies oli aikaisemmin tullut lausumaan runoja. Tapa, jolla haltia oli läpsäyttänyt maeria, tapa jolla hän puristi huulensa yhteen hieman tyytymättömästi ja kuinka hän oli asetellut jalkansa. Valaistunut ja tyytyväinen hymy nousi Laean kasvoille. Kyllä, röyhkeys sopi kauniille neidolle mainiosti ja eikö häntäkin juuri oltu sellaiseksi kutsuttu? Sattumoisin juuri sopivaan aikaan paikalle tullut haltia ja melkein heti hänen perässään pöytäkunnan tilauksia kysymään tullut tarjoilija saivat iloisen hymyn tervehdykseksi. Tarjoilijalle kiadu lisäksi antoi kaksi kolmasosaa kolikoistaan kumoten ne koriensa välistä kera epämääräisen ohjeistuksen (”jotain”, pieni tauko ja lisäys, ”kahdelle”, samalla heilauttaen miehelle kättään siihen malliin, että hän kyllä maksaisi.) Jokin pieni ajatus pään sisällä huomautti, että mies oli juuri kieltäytynyt hänen tarjouksestaan, mutta järkevä ajattelu ei tällä kertaa ollut ensimmäisenä toimimassa. Kuten olettaa saattaa tarjoilija seisoi hetken hieman kummastuneena, jolloin Laean piti pieneksi närkästyksekseen tarkentaa tilaustaan (”siis juotavaa”). Kuten kunnon kaunis ja hieno konsanaan Laea ei välittänyt vatsansa kepeästä murinasta, vaan nosti kyynärpäänsä pöydälle nojaten eteenpäin sen varassa, kämmen poskea vasten. Ruokaa hän saisi huoneessaan, tosin suurin syy oli tilaamatta ruokaa oli rahapula. Kaunis neito ei vaan sitä mielellään myöntäisi.
On vaikeaa hymyillä, jos muut eivät hymyile, vaan pitävät ilmeensä kurissa, peittävät tunteensa pokerinaamalla. Melkein mahdotonta on taas hymyillä, jos melkein kaikkien muiden ilme on lähempänä nyrpeää tai ärsyyntynyttä. Mikä kumma mahtoi ihmisiä juuri tänään vaivata? Surkea elämä, vesisade ja ikävä sää, vai liika juominen? Ei, ne päätelmät tuntuivat liian tavallisilta ja tylsiltä, ehkä kyse oli kasvojenlihasten äkillisestä halvaantumisesta ankeaan ilmeeseen, tai kenties peräpukamista? Ainakin henkilöitä putosi tuoleilta siihen malliin, että jollei heidän takamuksensa ollut kartionmallinen, ei vastaus voinut olla mikään muu, Laea totesi mielessään pyöräyttäen silmiään kerran ympäri ihan vain kokeiluksi. Katse kuitenkin kohtasi äkkiä maerin katseen, jolloin äskeinen ”villi röyhkeys” hetkeksi loppui. ”Laet”, nainen totesi nopeasti valehdellen tottuneesti nimensä edes ajattelematta asiaa valheena. Hän kuunteli kiinnostuneeksi ja samalla hieman hämmentyneenä miehen kuvausta hänen työstään. Sen täytyi olla todella mielenkiintoinen työ, hän mietti ajattelematta asiaa syvemmälle sen enempää. Lopulta kun keskustelu tuntui hetkeksi tyrehtyvän hän kuitenkin totesi ajatuksensa ääneen, lisäten vielä hänen oman ammattinsa olevan hieman samanlainen. Olihan se, suurin osa hänen osastolleen asti eksyneistä ei enää sinne koskaan palannut. ”Ai, minäkin tavallaan. Tutkin juuri vähän aikaa sitten denyserien ja muiden lajien anatomian eroja, hm, erästä asiakastani varten”, Laea totesi viattomana, miettien hetken, kannattaisiko hänen mainita, ettei hän tehnyt muuta kuin etsi kasan kirjoja, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta.
---
Haarukan saaminen pysymään pystyssä oli helpompaa kuin saada mieskolmikosta mitään kunnollista irti. Tumma haltiamies näytti kuitenkin olevan jo niin tuiterissa, että oli kumma, että hän sai edes yhden lauseen vastaukseksi. Tyytyväisenä edistykseen nainen kohotti kulmakarvojaan kuin kiittääkseen miestä jostakin. Paikalta poistuminen ilman vastausta olisi ollut kuitenkin kohtuullisen nöyryyttävää ja kiusallista, eikä Varpunen luultavasti olisi paikaltansa hievahtanutkaan, ellei hän olisi saanut eloa johonkuhun kolmen hengen koplasta. Nyt saadessaan ruokansa viimein eteensä nainen aloitti ruokailunsa normaalisti läpsäyttämällä kämmenensä yhteen aivan kuin taputtaessa. Käsistä lähtevä ääni oli kumea ja hiljainen, eikä siitä juuri mitään kuulunutkaan naisen pöydän ulkopuolelle. Tuttu, miellyttävä kälinä ja mekkala, kuten majataloissa illansuussa ja yöllä yleensäkin ei antanut tilaa yksittäisille äänille vaan äänet puuroutuivat yhteen aivan kuten suurimman osan paikan asiakkaista omatkin äänet. Puinen lautanen ja sillä oleva rasvainen ruoka sihisi vielä hieman, antaen oman sävynsä salin äänikavalkadiin. Ruokaansa Varpunen ei kuitenkaan päässyt aivan heti koskemaan, sillä ensiksi hänen täytyi nykiä pöytään syvälle työnnetty ruokailuvälineensä irti.
Iso lautasellinen ruokaa katosi Varpusen vatsaan hänen noukkiessaan haarukallaan käristettyjä lihan paloja ja vihanneksia. Pitkästä aikaa hän söi kunnon ruokailuvälineillä, joten työskentely oli hieman kummallisennäköistä, mutta suhteellisen tehokasta kuitenkin. Kuin nirso lintu olisi valikoinut niitä siemeniä, joita se söi. Muutama palanen nimittäin aina lipsui pois haarukan seivästyksestä yrittäen vielä epätoivoisesti päästä pakoon. Pikkulinnuksi Varpusemme ei kuitenkaan itseään vielä tuntenut. vaikka hän söikin tavallista enemmän ja koko lautasen tyhjäksi. Ei hän sentään syönyt painoonsa verraten juuri yhtään, toisin kuin oikeat varpuset. Jossain vaiheessa kesken ruoan hän havahtui hetkeksi katsomaan viereensä tullutta uutta maerimiestä, alkuperäisen pöytäseuran maatessa koristen tuolien alla. Jotenkin hymyillen nainen tervehti nuorta miestä, nousten samalla lähteäkseen itse. Paikka, jossa hän oli istunut oli vain sellainen, ettei sieltä enää ohittamatta jompaakumpaa vierustoveria pääsisi. Suvereenisti Varpunen kuitenkin vain heitti laukkunsa olalleen ja työntyi maerimiehen ohitse, sillä toinen puoli johti vain huoneen nurkkaan. Lähtiessään Varpunen myös huikkasi haltiamiehelle ja kahdelle naiselle hyvästit ja jatkoi matkaansa salin läpi. Hän huomasi yhden työntekijän kori kynttilöitä lähettyvillään, joita kai piti laittaa seinille valaistakseen hämärää salia. Kaikista ei kai ollut kovin miellyttävää keskustella, juopotella, tai mitä hyvänsä ihmiset tekivätkään hämärässä salissa. Tietenkään kaikki eivät olleet sitä mieltä. Hymyillen ystävällisintä hymyään nainen kysyi lupaa saada yksi kynttilä lainaan joksikin aikaa ja hän saikin toivomansa valonlähteen. Kynttilän hän sytytti palamaan jonkun toisen kynttilän avulla, jonka jälkeen nainen jatkoi matkaansa ulos majatalon ovesta, hiljaisille rappusille.
Sade ja jo aikoja sitten mennyt alkuilta olivat saaneet suurimman osan ihmisistä sisätiloihin. Aikaisemmin ulkona oli ollut vielä muutamia ihmisiä, nyt tuskin ketään. Hiljaisuus ja raikas ilma tuntuivat ihanilta, varsinkin kun oli saanut syödä tarpeekseen. Istuessaan pienen kuomun, sateensuojan alla keskellä portaita Varpunen varmasti tukki tien. Kukaan ei vain näyttänyt olevan kiinnostunut sisään tai ulos menemisestä, joten nainen sai rauhassa kääriä sätkänsä ja sytyttää sen kynttilän pienen liekin, joka heilui tuulessa levottomasti, avulla. Vetäessään ensimmäiset sauhut keuhkoihinsa Varpunen mietti, olisiko hänen kuitenkin pitänyt jäädä keskustelemaan jotain haltioiden kanssa. Paskat, hän loppuen lopuksi totesi, tänään ei jaksa moraalisaarnoja. Siniharmaa sauhu nousi hiljalleen ylöspäin sekoittuen nopeasti sateen tuomaan raikkaaseen ilmaan.
[En kyllä usko, että tänne enää jaksan ketään hahmoa tuoda, kahden ihmisen pelaaminen vie jo ihan tarpeeksi aikaa ja voimia :D]
|
|
|
Post by emily on Jan 9, 2007 8:24:11 GMT -5
Séryl nosti yllättyneenä katseensa puolitäydestä kolpakostaan tuolinjalkojen raapaistessa lattiaa. Joku päätti liittyä hänen seuraansa. Sinänsä yllätyksellistä, että yleensä silmien peittäminen hupulla ilmaisi yksinoloa. Tosin hän ei odottanutkaan tällaisen kyläpahaisen tietävän minkäänlaisia hienovaraisia tapoja. Hahmo istui tuolille Séryliä vastapäätä ja totesi vieläkin yllättyneempänä tämän olevan haltia, ja vielä nainen. Ei kuitenkaan omaa kansaansa, ulkonäöstäkään oli vaikea päätellä mitään. Haltia kuitenkin, se on selvä. Séryl kohotti oikean kätensä kämmen edellä naista päin ilmaistakseen saman lajin keskinäistä kunnioitusta. Sama ele muiden lajien edustajille olisi merkinnyt lähinnä vilpillistä turvallisuudentunnustusta, mutta haltioiden kesken se oli lähinnä hienovarainen tervehdys. Samaan aikaan kätensä kanssa Séryl nosti myös katseensa tuohon nuoreen haltiaan. Vilkaisu silmiin kertoi Sérylille tuskaisesti hänen nimensä olevan pieni vale. Toisen nimi ei ollut Siendre. "Hei. Minä olen Séryl." Sukunimeä ei ollut tarve kertoa, olihan toinenkin valehdellut. Sanojensa päälle nainen otti huikat oluestaan. Irvistys nousi hänen huulilleen ja puuduttavasta tunteesta, joka levisi parhaillaan hänen vartaloonsa, hän tiesi, ettei ollut varaa ottaa yhtään enempää tänä iltana - jos halusi vielä osua jousella ladonseinään. "Pienenä vinkkinä näin haltialta haltialle - älä tilaa täältä juotavaa." Séryl murahti. Muutama hänen takanaan istuva köriläs mulkaisi häntä murhaavasti, mutteivät sanoneet mitään. Haltian laji sai edelleen kunnioitusta taistelulajeissa.
Oikeastaan tämä ilta oli mitä joutavin hänen retkensä kannalta. Lestethiin hän oli tullut vain etsimään mahdollisia uusia soittimia, koska kaupunki oli niin luonnonkeskeinen omalla saasteisella tavallaan. Metsästä saattaisi löytyä tarvittavia rohtoyrttejä hänen uusille harpunkielilleen. Lisäksi hän oli tarvinnut avarrusta elämälleen. Ainainen reissaaminen vain hänen kotiseudullaan Relembik-Otissa ei ollut sitä mitä nainen tahtoi, vaikka rakastikin kotiseutujaan kovasti.
|
|
|
Post by Chichika on Jan 10, 2007 11:01:43 GMT -5
Vasta Ryuichin vastatessa Varpuselle kaksoset tajusivat naisen kysymyksen olleen osoitettu heille. Ei sillä, että he olisivat siitä vieläkään niin välittänyt - olihan tuo maeri kuitenkin nainen (haltiakaksoset kun sattuivat yleensä vähät välittämään naisista, sovinistisia kun ovat). Veljesten katseet siirtyivät naiseen ja vilkaisivat tätä päästä varpaisiin, mutta eivät sanoneet kuitenkaan mitään. Mikä saattoikin olla ihan hyvä, sillä alkoholin jo sumentamissa pienissä mielissään he tuskin olisivat keksineet mitään järjellistä sanottavaa. Hetken päästä tuo nainen kuitenkin siirtyi pois toiseen pöytään huikaten heille hyvästit, ja kaksosten huomio kiinnittyi takaisin Ryuichiin. "Ry-ko? Ryu-oko? Ryuuko?" valohaltiat joutuivat hetken harjoittelemaan nimeä ennen kuin saivat sen lausuttua edes jokseenkin oikein. Mistä lienee johtuu että nimi tuntui kovin vaikealta heidän suussaan, mutta ällistyttävää kyllä kaksoset jopa äänsivät nimen täsmälleen samalla tapaa väärin. Toinen ojensi kätensä kohti pöydälle takaisin laskettua viinipulloa, jossa näytti olevan vielä muutama tilkka jäljellä. Ehkäpä kaksosten pieni koko oli syypäänä, mutta sekin pieni määrä jonka he olivat juomaa nauttineet tuntui saaneen heidät tilaan, jossa normaalihenkilö voisi olla kaksinkertaisen annoksen jälkeen. Olivathan he olleet aina huonoja kestämään alkoholia, vai olikohan tuo vahvempaa kuin he olivat olettaneet? Joka tapauksessa, tällä hetkellä kaksoset hihittelivät tavalla, josta kuulsi juopumus kuulsi varsin selvästi läpi, ja miesten poskille oli kohonnut kevyt puna. Ryuichin hiusten menetys oli tietenkin paha juttu, mies kun tunki ne takkinsa alle pois kaksosten ulottuvilta, mutta tuo ei juuri jäänyt veljeksiä vaivaamaan. Toisen vaimea ja kylmä käytös kuitenkin alkoi vähitellen ärsyttää heitä - kai sitä nyt jollakin tavalla voisi reakoida, edes kielteisesti, että kaksoset saisivat jotain hauskuutta! Kuten tavallista, ei valohaltioiden mielessä pyörinyt muu kuin oma viihtyvyys, joten jotain pitäisi keksiä. Sitä miettiessään toinen kuljetti sormeaan Ryuichin kaulaa pitkin ja tunsi sitten jotain viileää sormensa alla. Tarkemmin katsottuna se viileä oli jonkinsortin riipus, ehkäpä hopeaa tai sitten vain hopean näköistä, mutta joka tapauksessa se herätti valohaltian kiinnostuksen. Näppärästi haltian käsi sujahti nappaamaan riipuksen koru käteensä ja tuomaan sen paidan sisältä valoon. "Kuinka sievä koru, herra Ryuuko", haltia ihasteli hihitellen ja käänteli sitä kädessään. Kovin läheltä hän ei kuitenkaan voinut korua tarkastella, olihan se yhä Ryuichin kaulassa, mutta ihan sievältä se näytti, vaikka olikin vain halpatavaraa.
|
|