|
Post by Amelia on Oct 25, 2006 10:11:13 GMT -5
Taivas oli tummien pilvien peitossa. Ilta-aurinko oli hädin tuskin näkyvissä, eikä sen lämmöstä ollut enää tietoakaan. Jossakin tuon synkän taivaan alla, Lirembien syrjäseuduilla, sijaitsi Lesteth. Tuo piskuinen kylä oli kaikkea muuta kuin houkutteleva. Nisak jos joku sen tiesi. Nuori, noin 17-vuotias maerityttö käveli itsevarmana pitkin huonokuntoista tietä, joka oli viime aikaisten sateiden myötä muuttunut lähes mutavelliksi. Nisak puhalsi liian pitkäksi kasvaneen otsatukkansa pois silmien edestä ja tarkkaili ympäristöään kullanruskeilla silmillään. Vaikka aurinko oli nyt jo lähes kokonaan kadonnut, puhalsi tuuli silti vielä kevyen lämpimänä. Se sai puiden lehdet havisemaan, kuiskimaan omia salaisia kertomuksiaan. Tyttö huokaisi pienesti, käveli vain eteenpäin ihmetellen, miten oli saapunut tänne. Kului ehkä noin viisi minuuttia, kun Lesteth saapui maerin näkökenttään. Kulmiaan nostaen Nisak alkoi astella hiukan ripeämmin kohti kylän aukiota. 'Hei, täällähän on elämää', hän hymähti mielessään katsellessaan pientä, ihmisten täyttämää toria. Oliko nyt joku juhla? Miksi ihmiset touhusivat täällä näin vilkkaina? Ihmisistä huolimatta kylä näytti silti ankealta. Nisak ei ymmärtänyt, miten kukaan viitsi edes elää tällaisessa paikassa. Mikä näissä ränsistyneissä asumuksissa ja majataloissa viehätti? Kyläläisten oudon vieroksuvat ja tutkivat silmäykset pysähtyivät pariksi sekunnisi Nisakiin, kunnes tyttö kylmällä katseella hätisti ne muualle. Hän asteli suoraan aukean poikki kohti majataloa, jonka oven yläpuolella olevassa kyltissä luki haalistunein kirjaimin "Viinitaivas". Nisak ei voinut olla tuhahtamatta moiselle nimelle, mutta hän aukaisi kuitenkin oven ja astui sisään. Puheensorina ei lakannut, vaan jatkui samaa menoa Nisakista huolimatta. Kevyin ja lähes äänettömin askelin maeri käveli tiskille, tilasi yhden alkoholijuoman ja meni sitten erääseen nurkkapöytään odottamaan.
Vaikka Nisak ei sitä itse tiennyt, parin kilometrin päässä hänestä majaili luolassa suuri ihmisjoukko. Joukko, joka suunnitteli parhaillaan iskua. Heillä oli kaikilla mustat viitat, joissa oli suuri huppu. Henkilöllisyyttä suojaamassa olivat vielä mustat liinat, jotka peittivät kaiken muun paitsi silmät. Suhteellisen nuori mies, Pirunnuora, käveli edestakaisin. Muut seurasivat hänen liikkeitään hermostuneina. Viimein tämä pysähtyi. "Kaiken pitäisi olla valmista. Te kaksi" - hän osoitti paria miestä - "tarkistakaa vielä että kaikki on varmasti kunnossa". Miehet tottelivat. He katosivat läheisestä oviaukosta. "Tänään se tapahtuu", Pirunnuora kuiskasi sitten, ääni kaikui luolassa kerta toisensa jälkeen. "Salaseura Ilk-upon Venueuri on palannut."
|
|
|
Post by kyborgi on Oct 25, 2006 12:21:16 GMT -5
Aurinko oli laskemaisillaan. Elanor katseli ensimmäisiä syttyviä tähtiä ja haaveili. Hän oli saanut kyydin pienestä metsän laidalla sijaitsevasta kodistaan Lestethiin. Hän oli seissyt pitkään metsän laidalla ja tien reunalla etsien kyytiä. Hieman pelotti kysyä tuntemattomilta heidän määränpäitään. Mutta onneksi joku luotettavan näköinen sentään pysähtyi. Joku joka ei ollut viemässä kalaa torille. Hevonen laukkasi verkkaisesti kun lähestyttiin Lestethin keskusta. Hiljainen ajuri, jonka lastina oli mukavasti olkia, kääntyi ja sanoi: "perillä". Toinen sana jonka tyttö oli kuullut miehen suusta. Ensimmäinen oli ollut "Lestethiin", kun Elanor oli kysynyt minne mies oli matkalla. Elanor laskeutui rattailta ja kiitti ajuria ujosti: ”Kiitos kyydistä, tarvitseeko minun maksaa?” Vaikka ajuri pudisti päätään, niin Elanor ojensi ajurille pienen hopeisen kolikon. Rattailta laskeutuessa iski pieni paniikki: oliko nyt kaikki tavarat tallella? Selkään kinnitetty säkki, mukana, isompi säkki, kyllä, sekin oli mukana. Elanor suunnisti kohti toria, sinne hän pystyttäisi kojunsa, jossa hän myisi tavaroita, varsinkin itse kutomiaan kankaita. Talot olivat valtavia ja niitä oli yllättävän paljon. Niitä oli monenlaisia, ne olivat kauniitakin, mutta kylää kierrellessä tuli ikävä kotimetsää, sen vaahteroita ja pientä mökkiä josta hän tuli. Yllättävän paljon väkeä siellä oli, enemmän kuin hän oli koskaan nähnyt. Se on kai ihan tavallista, Elanor ajatteli ja etsiskeli katseellaan jotakin majataloa. "Viinitaivas", ei kuulostanut hyvältä, mutta se oli ainoa jonne hän uskalsi mennä. Hän astui sisään ja maksoi majatalon isännälle huoneen. Elanor meni suoraan huoneeseensa. Se oli pieni ja karu, vähemmän kaunis kuin kotona, eikä läheskään yhtä kodikas. Ikkunaa peitti pieni repaleinen kankaansuikale. Karkeasti tehty sänky näytti hieman keikkuvan. Nurkassa oli peili sekä pesuallas ja vesikannu pienen mutta korkean pöydän päällä. Oli siellä myös kaappi joka näytti koiden loma-asunnolta. Elanor istui pienelle sängylle ja avasi pienemmän säkin ottaen sieltä esiin ison palan valkoista kangasta. Se oli taikakeinoin usvasta tehty, hyvin hauras, hyvin harvinainen ja arvokas. Ja todella kaunista. Elanor katsoi kankaan läpi ja nauroi. Uusi elämä oli alussa.
|
|
|
Post by Ryuuko on Oct 25, 2006 14:23:15 GMT -5
Ryoichi katsoi tyhjää oluttuoppia edessään. Hän istui 'Viinitaivas'-nimisen majatalon pimeimmässä nurkassa, ja sai itsensä näyttämään varsin pelottavalta, kun tumma varjo lankesi hänen ylleen peittäen hänen kasvonsa täysin. Hän pli istunut siinä jo useamman tunnin. Hän ajatteli edesmennyttä rakastettuaan, Ayaa. Ei löydy sanoja, joilla olisi voinut kuvata kaipausta, jota haltia tunsi sisällään. Vaikka Ayan poismenosta oli jo kulunut yli kymmenen vuotta, silti ei Ryoichi saanut hänen kasvojaan mielestään. Ne paloivat hänen ajatuksissaan, aivan kuin hän olisi ne vasta vähän aikaa sitten nähnyt. Ne olivat syöpyneet häneen sydämeensä, ja kun Aya oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hän oli jättänyt syvät arvet miehen sisimpään. Arvet, joiden parantumiseen ei edes ikuisuus riittäisi.
Ryoichi oli noin kaksi päivää sitten tullut tähän kaupunkiin, Lestethiin. Hän oli saanut käskyn toimittaa eräs viesti päällikkönsä alamaiselle, ja tämän tehtävän hoidettuaan hän oli päättänyt ottaa omaa vapaata. Ja vapaata hänen mielensä tarvitsikin, sillä viimeaikoina hän oli ollut niin stressaantunut, että oli jo lähennellyt mielettömyyttä. Ja kaikki tämä vain siksi, että hän oli menettänyt ainoan asian, jota oli koskaan pitänyt tärkeänä. Vaikka hänen olisi jo kuulunut päästä surustaan yli, hän ei siihen kuitenkaan ollut pystynyt. Hän ei vain voinut unohtaa.
Siinä, tyhjää tuoppiaan katsellen ja nähden sen pohjassa Ayan kasvot, haltia tuli myös ajatelleeksi vanhempaa veljeään. Missähän hänkin mahtoi olla? Ryoichi ei ollut kuullut hänestä kertaakaan sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat eronneet. Toivottavasti Ryuuko oli hengissä. Tosin mitäpä se nyt merkitsi. Tuskin toinen enää edes muisti häntä, saatika sitten edes ajatteli häntä. Ei Ryuuko ollut edes yrittänyt ottaa häneen yhteyttä. Ryoichi tietäisi, jos hän olisi yrittänyt. Asia vain tuntui olevan niin, ettei Ryuuko välittänyt. Kukaan ei välittänyt. Ryoichikaan ei välittänyt. Hän ei halunnut välittää.
Haltia pudisteli hiukan päätään karkottaakseen pessimistiset ajatukset mielestään. Totta kai Ryuuko välitti, hän vakuutti itselleen, mutta ei kuitenkaan pystynyt uskomaan sitä, vaikka kuinka paljon sitä mielessään toisti. Hänestä tosiaankin tuntui, että maailma riepotteli lastaan ehkä liiaksikin määrin. Ryoichi oli kuullut kerran koettelemuksista. Jumalat koettelivat maailman olentoja vastoinkäymisillä, sanoen, että he kasvattavat näistä vahvoja. Aivan kuin Ryoichin vanhemmat olivat kasvatelleet häntä. Haltia tosin tunsi, että häntä koeteltiin liiaksikin asti. Oliko se oikein, että haltia löytää elämälleen todellisen tarkoituksen, ja sitten tarkoitus riistetään häneltä? Ryoichi olisi voinut vaikka kuolla tähän paikkaan, hän ei olisi siitä välittänyt. Olisipahan päässyt Ayan ja lapsensa luo. Ja vaikkei olisi päässyt, niin ainakaan hänen ei olisi kuitenkaan tarvinnut ajatella enää niitä asioita. Hänen ei olisi tarvinnut enää tuntea tuskaa eikä surua... Siinä miettiessään hän kirosi myös sen kapakanpitäjän syvimpään helvettiin. Miksi sen paskiaisen oli pitänyt tulla tuhoamaan hänen aikeensa itsemurhaan juuri silloin, kun hän olisi ollut täydellisen valmistautunut tekemään sen, niin henkisesti kuin fyysisestikin? Vain yksi miekan sivallus, hetkellinen kipu ja sitten... kaikki olisi ollut ohi. Hänen maallinen ahdinkonsa.
Nyttemmin hän ei kuitenkaan enää itsemurhaa aikonut tehdä. Hän nimittäin tiesi, milloin hänen aikansa tulee. Hän ei aikoisi tappaa itseään väärällä hetkellä. Se olisi paitsi peruuttamatonta, myös valtava virhe. Hänen täytyisi olla täydellisen valmis siihen, ennen kuin sitä tekisi. Se olisi sitten eri asia, jos joku muu tappaisi hänet. Itsemurhaan täytyi valmistautua, mutta siihen ei, että toinen tappaisi hänet. Hänen ei tarvitsisi tuntea ollenkaan minkäänlaisia omantunnontuskia, jos joku muu riistäisi häneltä hengen, kuin hän itse. Se olisi helpoin ja nopein keino pois tästä maailmasta. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia ketään pistämään miekkaansa hänen vatsansa läpi, harvempi nimittäin sitä suostui tekemään syyttä. Ryoichin täytyisi odottaa tilaisuuttaan, ei etsiä sitä. Hetki kyllä löytää hänet, ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.
Vaipuen hetki hetkeltä enemmän synkkyyteen, nuori haltia päätti nostaa päänsä tuopistaan ja katsoa, miten majatalo oli muuttunut sitten sen jälkeen, kun hän oli viimeksi ympärilleen katsonut. Asiakkaiata oli näemmä lähtenyt ja uusia tullut tilalle. Erityisesti eräs naispuolinen maeri pisti väkijoukosta esille, tai tuolle ainakin Ryoichi soi paria sekuntia pidemmän katseen, mitä muille soi. Arvioituaan tilanteen olevan siten, että hän veti yhä hämmästeleviä ja pelokkaita katseita puoleensa, mies nosti hattunsa päästään ja laski sen pöydälle tuopin vierelle. Haltiakorvat ilmestyivät esiin, vaikka tuskin niitä kukaan huomaisikaan - olihan mies yhä kaulasta ylöspäin piilossa varjoissa. Hän kiristi nauhaa, joka sitoi hänen hiuksensa paikoilleen, ja nojasi sitten päätään kättänsä vasten jatkaen tuopin pohjaan tuijottamista, aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan kuin hän ja tuo puinen kaljatuoppi.
|
|
|
Post by olympos on Oct 26, 2006 7:01:00 GMT -5
Aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse, kun Tuilë Hopeatammi ratsasti kohti pientä kylää, jonka nimeäkään ei tiennyt. Kyläpahanen ei näyttänyt mitenkään erityisen houkuttavalta, mutta toisaalta myöskään kuoppainen ja mutainen tie tai pimeä metsä ei näyttänyt houkuttelevalta. Niin Tuilë ei koskaan uskonut miettivänsä, mutta silti halusi olla sinä iltana sisätiloissa yöhön mennessä. Hiljalleen kylä lähestyi lähestymistään ja Tuilë alkoi nähdäkkin ihmisiä jotka tuntuivat liikkuvan kuin muurahaiset ilman mitään näkyvää syytä. Nuo kyllä eivät näytä siltä että haluaisivat tarinoita... huokaisi Tuilë, ja katseli apeana synkkää taivasta ja rapistuneita taloja. Maalipinta 'hilseili' taloissa, ja moni tiilikatto näytti kaipaavan korjausta. Jokainen ikkunaluukku ja ovi oli kiinni asutetuissa taloissa, mutta ainakin asuttomilta näyttäviä taloja oli lähes puolet. Kaduilla ei leikkinyt yhtään lapsia, ja eläimiäkin oli näkyvillä vain yksi laiha lehmä syömässä pienellä ruohopläntillä. Ihmiset sen sijaan kulkivat rääsyissä ja joko katselivat maahan tai tuijottivat Tüilëa epäilevästi. Haltian huulilta pääsi surkea hymähdys kun mieleen tuli eräs tarina, jossa sankari oli marssinut juuri tämän näköiseen kylänpahaseen ja herännyt aamulla köytettynä. Mutta minäpä olen vain märkä matkalainen, joka on ollut liikaa kaupungissa eikä osaa enää suunnistaa kunnolla...
Hetken päästä Tuilë löysi itsensä kylän ainokaisen majatalon, Viinitaivaan pihalta. Vaikka nimi ei kuulostanut mitenkään kovin hyvältä, antoi haltia tallirenkien viedä hevosensa talliin kunhan oli kaapannut satulalaukut ja tavaransa hevosten selästä. Astuttuaan sisään Tuilë oli huokaista helpotuksesta, sillä sisätiloissa oli huomattavasti lämpimämpää kuin ulkona vaikka majtalo ei mikään paratiisi ollutkaan. Tosin viiniä siellä näytti olevan riittämiin, mitä sai kuviteltua hajusta sekä parista isohkosta miehestä jotka makasivat joko penkillä tai lattialla nukkumassa. Haltia etsiytyi majatalon isännän puheille, joka oli melko pyöreä, punakka sekä kaljuuntuva ihminen. Hän selitti kaipaavansa ruokaa sekä huoneen, ja voivansa ehkä halutessa myös kertoa tarinoita huomenna levättyään kunnolla. Maksu oli kallis tinkimisestä huolimatta, mutta maksettuaan etukäteen Tuilë istahti tyhjään nurkkapöytään odottamaan ruokaansa, ja jäi katselemaan salin väestöä. Ihmisiä tuntui olevan kovin paljon verrattuna siihen kuinka pieni kylä oli, ja kuinka kaukana se oli muusta asutuksesta. Väkijoukko oli myös kaikenkarvaista; niin haltioita, ihmisiä kuin vieläpä yksi maeri. Suurinosa väestöstä oli kuitenkin varsin arpisia, isokokoisia sekä ilmeisesti hieman liikaa olutta juoneita ihmismiehiä jotka myös täyttivät myös majatalon salin melulla. Jos he olisivat kadonneet, olisi salissa kuulunut vain kolmen nurkasssa istuvan hahmon kuiskailu sekä parin haltian ja ihmiset nopanpeluu. Vaikka muitakin oli, he pysyivät hiljaa. Tosin kuka puhuisi itsekseenkään jos ei ole hullu? Mietinnät loppuivat kuitenkin lyhyeen haltian saadessa eteensä lautasellisen lammasta sekä herneitä, ja juomaa lasiinsa. Herneet olivat pieniä ja lammas sitkeää, mutta haltia söi ruoan kuitenkin ilolla ennen kuin lähti harppomaan huoneeseensa. Vaikka huone oli pieni, sänky muhkurainen ja epämukava, peili rikki sekä ikkunassa olevan reikä oli paikattu surkealla rätillä noon se oli silti parempi kuin ei mitään. Tuilë ripusti kostean viittansa yksinkertaiseen naulakkoon ja laittoi loput tavaransa puiseen, isoon kaappin ja sytytti pari kynttilää kunhan löysi tuluksensa. Sitten haltia istahti sängylle, ja alkoi vaihtamaan jousen jännettä kuivaan hyräillen samalla.
|
|
Hiippari
Narri
Lintuja kuoleman virralla, uimassa ikuisesti
Posts: 62
|
Post by Hiippari on Oct 26, 2006 8:30:42 GMT -5
Jos illan varjot sumensivatkin ihmisten ääriviivoja ja peittivät heidät pehmeästi pimeään, joka jatkui tasaisen tummana heti torin ja sen kirkkaina loistavien soihtujen jälkeen, oli kuitenkin selvää, ettei pienen kylän markkina – ja kokoontumis paikka ollut tyhjä. Ihmisistä kumpuavat karkeat äänet, sekä suloisemmat hellittelevät lausahduksista olisi ollut imartelevaa sanoa, että ne kuuluivat myös kauemmas tielle, mutta niin ei ollut. Pimeys ja maasto imivät äänet itseensä heti soihtujen valokehien muututtua vain pieniksi pisteiksi matkan päässä.
Torilla parveilevista ihmisistä oli vaikea sanoa mitään yhteistä; siellä oli eri rotujen edustajia, värikkäästi pukeutuneita, illan juhlia ja ystäviään odottelevia ihmisiä, sekä vain läpikulkijoita, joilla ei ollut aikomustakaan pysähtyä torille, kuten Laea. Syitä taas ei ollut vaikea sanoa, sillä ihmisjoukot ja epämääräiset henkilöt, joita ehkä muut ihmiset olisivat pitäneet normaaleina, ahdistivat häntä. Kädet tummanruskean villakangastakkinsa taskuissa lampsiessaan eteenpäin torin läpi kohti majataloa nainen tunsi, tai kuvitteli tuntevansa jonkun tuijottavan häntä. Siksi viimeiset askeleet kohti Viinitaivasta, majataloa, olivat ripeämpiä kuin edelliset. Työntäessään majatalon oven auki yllättävän kevyesti hiukset kiinni hieman pörröisellä, löysällä nutturalla, iso laukku keikkumassa kylkeä vasten ja hattu vielä vedettynä peittämään kasvot Laea itse asiassa näytti aika lailla henkilöltä, jonka hän assosioi epäilyttäväksi, tai pelottavaksi. Paitsi että tämä epäilyttävä henkilö oli hänelle ennestään jo tuttu, mutta kaipa sitä joskus voi itseäänkin pelätä.
Väisteltyään ohimeneviä henkilöitä ja päästyään hieman väljemmille vesille saattoi Laeakin huokaista ja rentoutua. Majataloille tuttuun tyyliin katoissa roikkui lamppuja valaisemassa tilaa, joiden lisäksi seinillä oli kynttelikköjä ja soihtuja. Paikka näytti aivan niin tyypilliseltä kuin majatalot vaan voivat näyttää, mutta sitä parempihan se vain oli. Kurkistettuaan ensiksi varovaisesti saliin, jossa suurin osa matkustajista istui tuoppi tai pari, sekä ruokaa sen painikkeena edessään Laea kääntyi takaisin tiskille, josta hän oletti kysymällä saavansa huoneen yöksi. Alun perin hän oli suunnitellut nukkuvansa ulkona jonkun matkan päässä kylästä, mutta kuullessaan ensimmäisten pöllöjen äänet ja punaisena hehkuvan ilta-auringon kadottua puiden taakse oli hän tullut toiseen päätökseen. Ei niin että hieman kolkko ja täynnä ihmisiä oleva majatalo olisi ollut suuresti sen parempi vaihtoehto, mutta pikkuisen parempi ainakin.
Jonossa oli ennen Laeaa muutama muukin ihminen, eikä kellään vaikuttanut olevan kiire, niin intoutuneesti nuo miehet keskustelivat jostain, josta nainen ei saanut kunnolla otetta. Hän otti hattunsa pois ja nojasi seinään antaen katseensa valua ensiksi alas ja sitten ylös kohti kattoa.
[Ihan vain huomiona sitten, Laea näyttää tällä hetkellä mieheltä, eli siis on pukeutunut mieheksi jne ^^]
|
|
|
Post by emily on Oct 29, 2006 3:06:01 GMT -5
Kärryjen pyörät kolisivat epätasaisella, juurakkoisella tiellä kahden hevosen vetäessä niitä kohti Lestethin kolkkoa kylää. Vaunujen lastina oli olkia, mutta myös yksi haltianainen. Séryl ei olisi mielellään tullut salamatkustajana, muttei hän voinut muutakaan. Kukaan ei olisi suostunut kuljettamaan naista muutamalla vaivaisella lenillä. Kyydistäkään ei tosin voinut sanoa mitään muuta positiivista kuin sen, että se oli koko matkan kulkenut lyhintä mahdollista reittiä kohti Lestethiä. Ja haltian selkään nousseista mustelmista päätellen myös kuoppaisinta reittiä. Séryl nojasi selkäänsä kärryjen reunaan ja huokaisi. Yö oli jo tuloillaan ja hänen täytyisi löytää jostain käypä yöpymispaikka. Hän oli istunut viimeiset tunnit risti-istunnassa ja jalkansa olivat pian tunnottomat. Nainen olisi soittanut harppuaan ellei olisi tiennyt sen herättävän liikaa huomiota. Kärryt alkoivat hidastaa vauhtiaan ja Séryl koppasi äkkiä käteensä rahapussinsa, heitti muutaman lenin istumapaikalleen, otti selkäreppunsa ja ponnisti laidan yli. Hän pääsi maahan jaloilleen ja käveli vähän matkaa kylään päin puiden varjoissa kunnes oli varma, ettei kukaan ollut nähnyt hänen hyppäävän pois kärryistä. Séryl siisti hieman olkista, siniharmaata viittaansa kävellessään kohti lähintä majatalontapaista. Likainen kyltti oven yläpuolella osoitti majatalon nimeksi Viinitaivas. Sérylin mielestä nimi ei ollut mitenkään erityisen luottamustaherättävä, mutta työnsi kuitenkin narisevan oven auki heittäen kevyen selkäreppunsa olalleen. Sisällä lemusi olut eikä siisteydestä ollut tietoakaan. Muutama rikkonainen tuoli ja lommoiset seinät kielivät ajoittaisista kapakkatappeluista ja muutaman vieraan naamasta päätellen heidät oli ommeltu kokoon tappelun jälkeen. Séryl asteli hieman aiempaa epävarmemmin tiskille ja piti koko salin läpikävelynsä aikana kättään lepäämässä viittansa alle kiinnitetyllä miekan kahvalla. Ollessaan lähellä tiskiä Séryl kiskaisi harmaan huivinsa kasvojensa peitoksi. Tiskillä vanha miekkonen nosti katseensa ja hymyili Sérylille hampaatonta, harjaantunutta ja tunteetonta hymyä. Nainen ei hymyillyt takaisin huivinsa takaa, vaan ilmaisi lyhytsanaisesti haluavansa huoneen yhdeksi yöksi. Mies ilmoitti hintansa ja haltia paiskasi turhautuneena tiskille letin vähemmän kuin mies oli sanonut. Majatalonpitäjä hörähti ja vinkkasi Sérylin peremmälle.
Huoneessaan Séryl katseli aluksi ympärilleen ovensuussa. Hän tiesi, että tätä olisi pitänyt odottaakin kitsastelun seurauksena, muttei voinut mitään sille, että tunsi pidäteltyä raivoa majatalonpitäjää kohtaan. Huoneen peili oli sirpaleina lattialla, mutta naisen onneksi hän ei ollut taikauskoinen. Sängyn peitteet olivat pölyiset ja osa täytteistä oli valunut ulos. Ikkunasta tuskin näki ulos ja se nitisi tuulessa. Eikä huone varsinaisesti huimannut koollaan. Séryl huokaisi ja heitti selkäreppunsa lasinsirpaleiden yli sängylle, johon se laskeutui tömähtäen ja heittäen ilmaan pölyä. Viittansa nainen heitti kaaressa rikkinäiseen naulakkoon paljastaen sen alta puuvillaisen, valkoharmaan mekon jonka päällä haltialla oli siniharmaa, edestä korsettimainen pussihihapaita. Nainen lakaisi käytävästään lainaamallaan harjalla lasinsirpaleet pois tieltä ja ryhtyi siistimään huonetta. Siinä olisikin tekemistä, mutta hänen täytyisi käydä vielä tänään alhaalla syöminkien puolella.
|
|
|
Post by Chichika on Nov 2, 2006 10:22:25 GMT -5
Aurinko loi valjua valoaan tumman pilvimassan raoista. Mutaisella tiellä vaelsi kaksi vaaleanharmaisiin kaapuihin pukeutunutta hahmoa. Hahmojen sukupuolta ja lajia oli varsin vaikea arvioida kaapujen kiitettävän peittävyyden ja pään yli vedettyjen huppujen takia, mutta hupun alta valuvat valkeat hiuskiehkurat antoivat pientä vihjettä olentojen rodusta. "...Hemmetti, mikä jumalien selän takana oleva paikka... Onko täällä edes majataloa? Mehän jäädymme..." toinen jupisi ärtyneesti sormeillen toisen kaavunhihaa. Toinen huokaisi ja vilkuili ponnettomasti ympärilleen, toivoen jo lähes toivonsa menettäneenä silmiinsä osuvan jonkinlaisen lepäämiseen kelpaavan paikan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja osoitti kädellään erään rakennuksen säänkuluttamaa kylttiä. "Viinitaivas!" molemmat huudahtivat yhteen ääneen ja ryntäsivät huomattavasti piristyneinä sisään saatuaan vaivalla avattua sen varsin raskaan oven.
Sisällä oli hieman hämyisä valaistus, mikä teki paikasta jostain syystä lämpimämmän oloisen. Kaksoset laskivat huput alas ja vilkaisivat ympärilleen. Perinteistäkin perinteisempi taverna, jos vain viini olisi yhtä hyvää kuin nimi lupasi, paikka kelpaisi kyllä. Tarkemmin ajateltuna se kelpaisi joka tapauksessa, valinnanvaraa kun ei tuntunut juuri olevan... Haltiat astelivat baaritiskille istahtaen sen eteen asetettuihin penkkeihin. "Viiniä", kaksoset ilmoittivat tiskin takana häärivälle vanhalle miehelle nojaten kyynärpäillään vasten tiskiä. "Pullo. Talon parasta", he tarkensivat vielä ja jäivät sitten odottamaan että mies toteuttaisi heidän tilauksensa. Temppu oli niin yksinkertainen, mutta toimi aina; ensin he tilasivat kalliita ruokia ja juomia saaden näin majatalon isännän luulemaan heitä kovinkin varakkaiksi, siten saaden parasta mahdollista kohtelua sekä parhaan huoneen yöpymiseen, ja ennen laskua lähtivät liukkaasti karkuun. Kummallista kyllä suurin osa tavernanpitäjistä todellakin luotti rikkaiksi uskomikseen henkilöihin niin, ettei edes vaatinut maksua etukäteen. Jotkut todella olivat tyhmiä. Saatuaan pullon ja kaksi lasia eteensä kaksoset käännähtivät tuoleillaan katsahtaakseen tarkemmin majataloa. Asiakkaita näkyi olevan varsin paljon kylän koon huomioonottaen, suurimmaksi osaksi tosin juopuneita keski-iän ylittäneitä miehiä. "Ehkäpä esiinnymme myöhemmin illalla", toinen sanoi vaimeahkolla äänellä mietteliäästi. Juopot olivat aina helppoa yleisöä, heidät sai haukkomaan henkeään parilla savupölläyksellä ja muutamalla kolikko korvan takaa- tyylisellä tempulla, ja sitäkin helpompaa oli rahamassien pihistäminen. Valitettavasti saaliitkin olivat laihempia, usein lähes yhtä tyhjän kanssa. "Mitä tahansa te tytöt esitättekin, olen valmis maksamaan siitä mitä vain", eräs varsin tukevasti päissään oleva kaljuuntuva maerimies ilmoitti läheisestä pöydästä. Haltiat vilkaisivat tätä siristäen silmiään, virnistivät sitten toisilleen ja kiersivät toinen miehen toiselle ja toinen toiselle puolelle. "Oi, niinkö, herra?" he sanoivat imitoiden naisellista äänensävyä. "Olemme kovin iloisia, emmekö olekin, sisko? Varsinkin kun herra on noin komeakin..." toinen kaksosista siveli sormellaan maerin leuanalusta kiinnittäen miehen huomion itseensä, toisen napatessa maerin vyöstä roikkuvan nahkapussukan. "Mutta näemmekin sitten illemmalla!" ensin puhunut jatkoi pirteästi ja kaksoset kipittivät takaisin tiskille napaten juomansa ja jatkaen matkaansa syvemmälle kapakkaan erääseen syrjäpöytään. "Paljonko?" "Viisi legiä", toinen murahti ja heitti massin pöydälle, pienten kuparikolikkojen vieriessä pöydän tahraiselle pinnalle. "Niinkö vähän", toinen sanoi pettyneesti ja huokaisi. "Mitä muutakaan tulisi olettaa..." Haltia kaatoi itselleen ja veljelleen toiset lasilliset. Pullon etiketissä oli varsin vaikuttavan kuuloisia sanoja, kuvaillen juomaa "fullbodyksi" ja tammen makuiseksi, mutta se ei todellakaan ollut hintansa arvoista. Mikä jumalien selän takana oleva paikka, todellakin.
|
|
|
Post by Amelia on Nov 13, 2006 23:43:51 GMT -5
Nisak ei niinkään muista täällä välittänyt. Toki hän katseli varsin uteliaana (mikä ei tietenkään ulospäin näkynyt) asiakkaita, ja hänen katseensa osui jossakin vaiheessa erääseen mieheen, joka näytti jopa synkemmältä kuin hän itse. Maerin katse kiersi jälleen asiakkaissa, mutta viimein hän lopetti tutkimisen. Hän tahtoi vain juoda täällä rauhassa; ei hän aikonut jäädä. Ulkona kostuneet hiukset olivat, jos mahdollista, entistäkin enemmän takussa, eikä nainen vaivautunut oikomaan niitä. Tarjoilija toi viimein juoman, ja Nisakin olisi tehnyt mieli kysyä, miksi siinä kesti niin kauan. Jotenkin hilliten itsensä hän loi juoman tuoneelle naiselle teennäisen hymyn ja kostutti sitten kurkkuaan. Lähes saman tien maeri irvisti hitusen, ja katsoi juomaansa. Varsinaista huipputasoa. Suusta pääsi tyytymätön huokaisu, ja niin kolpakko laskettiin takaisin pöydälle.
Deustien ei ollut näköjään ainoa, joka oli ulkona tällä säällä. Oli alkanut tihkuttaa. Sentään mitään rankkasadetta ei vielä ollut tullut, mutta satoipahan kuitenkin. Haltiapapitar inahti kun kylmät vesipisarat tavoittivat hänen paljaan niskansa. Montako päivää hän oli kulkenut? Deustien ei ollut itsekään varma. Oli siitä nyt jonkun aikaa kun hän oli lähtenyt kotoa. Haltianainen ei edes tiennyt, minne oli matkalla, kunnes eräs pieni, resuinen kyltti valaisi häntä. Lesteth. Vaatimaton nimi vaatimattomalla paikalla. Olisipä täällä palvelijat mukana. Naisen jalkoja kivisti; hän ei ollut tottunut tällaiseen kävelemiseen. Kotona hänen piti vain sipsuttaa nätisti, eikä tehdä mitään maratonlenkkejä. Sumuhaltia huokaisi miettien, mitä olisikaan tapahtunut jos hän olisi jäänyt kotiin. Hän naurahti pilkallisesti. Varmaan hän olisi naimisissa nyt sen iljetyksen kanssa, sen.. mikä sen nimi nyt oli. Deustien ei saanut kyseisen haltian nimeä päähän, joten antoi siis asian olla. Kalpea iho paistoi esiin lähes heijastimen lailla kun Deustien talsi pimeydessä. Mustat hiukset olivat sottaisella, uuvahtaneella ja ennen niin loistokkaalla nutturalla kiinni. Astellen yhä eteenpäin kurjassa ilmassa Deustien viimein näki sen; Lestethin aukio. Nainen kiirehti, sillä näytti pahasti siltä että sade yltyisi aivan kohta. Hän ei paljon katsonut, minne majataloon änkesi sisään, mutta jotain 'Viinitaivaan' tapaista kyltissä oli tainnut lukea. Deustien astui sisään, ja katui sitä oitis. Paikka oli suhteellisen hämärä, mikä tosin sopi sumuhaltialle. Mutta eräällä seinällä komeili hänen kuvansa etsintäkuulutuksessa. Kuinka vaikutusvaltainen hänen isänsä oikein oli? Haltia laski katseensa, ja koitti kulkea mahdollisimman huomaamattomana. Mustan, erittäin arvokkaalta näyttävän viitan tummat kuviot näkyivät ikävän selvästi. Vaikka Deust näytti uupuneelta, oli hänellä sentään vielä jonkin verran arvokkuuttakin näkyvissä. Vihreät silmät eivät katsoneet juuri kehenkään, ja kaikki keiden katseet ne kohtasivat, saivat osakseen vain haastavan, jopa kohtalokkaan silmäyksen. Mustan viitan alta paljastui paikoittain ohuen valkoinen, harsomainen mekko. Haltia kietaisi tiukemmin viittaa ylleen kun huomasi erään miehen katselevan itseään (sama joka oli tullut lirkuttelemaan kaksosille). Viimein nainen pääsi istumaan ja sai näköpiiriinsä kaksi muutakin haltiaa. Tarkat silmät kun Deust omisti, pystyi hän oitis näkemään että kyseessä olivat kaksoset. Ei ihan joka päiväinen asia näin haltioiden keskuudessa. Tosin tuosta asiasta riippumatta häneltä ei lämmennyt yhtään kunnioitusta näitä kohti; hehän olivat varmasti alempiarvoisia. Viimein hän tyytyi vain katselemaan paikkaa pienillä, salaperäisillä vilkauksilla, mutta näytti silti hyvin eksyneeltä. Katse hakeutui taas tuohon etsintäkuulutukseen. Jos oli tarkkakatseinen, saattoi nähdä yhtäläisyyksiä kuvan neitokaisella ja tällä väsyneellä karkulaisella. Deustienin olisi tehnyt mieli mennä riipimään kuva pois, mutta mutta se jos mikä olisi aiheuttanut epäluuloja. Ja niitä haltianainen ei nyt todellakaan kaivannut.
|
|
|
Post by kyborgi on Nov 14, 2006 15:05:29 GMT -5
Elanorin huone oli tällä hetkellä kaunis. Sumukangas sen teki. Hän työnsi kankaan takaisin säkkiinsä ja otti esiin jotain paksumpaa, vähemmän arvokasta purppuranpunaista kangasta. Hän sovitti sitä ikkunaan. Juuri sopivan kokoinen. Sen voisi myydä joskus eteenpäin, mutta nyt oli saatava jotain näköestettä ikkunaan. Hän katsoi siitä ulos; se oli kadulle päin. Elanor vaihtoi matkasta likaantuneen mekkonsa toiseen, vähän kevyempään mekkoon. Minun on mentävä syömään, hän ajatteli. Elanor sulki oven perässään ja varmisti että se oli lukossa. Kankaat hän oli jättänyt sängylleen, koiden ulottuville niitä ei jätettäisi. Hän käveli hitaasti portaita alaspäin. Väkeä oli liikaa. Ihan liikaa. Elanoria ahdisti, mutta hän etsi tyhjän, vähän likaisen pöydän ja istuutui. Tilauksen tehtyään hän katseli ympärilleen. Hän tahtoi kotiin. Tämä ei ollut hänen paikkansa. Hän halusi metsään takaisin, kauriiden luo. Kauriit. Ne olivat hänen lempieläimiään. Niin notkeat... Saatuaan eteensä jotain epämääräistä ja viinilasillisen hän alkoi syödä hitaasti arvioituaan ensin ruuan syötäväksi. Viini toi tunteet pintaan, joten ei aikaakaan kun se alkoi maistua suolaiselta. Elanor oli laimentanut sitä huomaamattaan kyyneleillään.
Enil oli taivaassa. Nimi oli ainoa josta hän täässä paikassa piti. Jotenkin runollinen. Toisaalta Viinitaivas oli ainoa viinipaikka lähiseutuvilla. Enil istui yksin jossain nurkkapöydässä lähellä ovea, oli istunut jo kauan. Hänellä oli ollut joku ystäväkin mukana, mutta tämä oli kadonnut jonnekin, ehkä syrjäkujille. Oikeastaan Enilillä ei ollut ystäviä, paitsi jos heillä oli kauniita siskoja. Enilillä oli päällään tummansininen kauluspaita, mustat housut ja musta, lyhyt viitta. Hattua hänellä ei ollut, sen hän oli heittänyt pois huomattuaan jollakulla asiakkaalla samanlaisen. Musta sekin oli ollut, mutta mitä väliä. Ei hän sitä enää käyttäisi. Enil pälyili ympärilleen. Nurkkapöydät olivat täynnä epäilyttävää väkeä. Naisia oli vähän. Ja nekin vanhempia, rumia tai sitten liian... innokkaita. Oli niitäkin, jotka eivät mahtuneet mihinkään katgoriaan, mutta heistä Enil ei jaksanut tällä hetkellä innostua. Ovi kolahti auki. Kylmää ilmaa virtasi sisään. Vähän kosteaa, ulkona taisi sataa. Enil ehti havaita mustan viitan vilauksen, kärsineen mustan nutturan ja kalpeat kädet. Taisi olla joku nainen. Harmi että näkyi vain takaa. Mahtoiko edes olla nuori. Enil laski katseensa ja ihali viininsä väriä. Saisikohan siitä jonkin runon. Verisen auringon värinen viini, se lämittää kunnes vajoaa. Nostettuaan katseensa lasista hänen silmänsä kiertelivät taas. Nainen oli mennyt istumaan johonkin pöytään, nyt Enil näki hänen kasvonsa. Ne olivat kauniit, sen näki vaikka oli hämärää. Enil nousi pöydästään. Hän alkoi kävellä kohti pöytää, jossa nainen istui. Nainen käänsi päätään, hiukset siirtyivät niin että korvat näkyivät. Vai haltia, ajatteli Enil. Ja vielä noin... ylvään näköinen. Hän horjahteli hiukan, oli varmaan juonut liikaa viiniä. Hitaasti, ja puolihuolimattomasti hän alkoi lähestyä pöytää. Enil huomasi että hahmot, jotka kauempaa näyttivät kaksositytöiltä, taisivatkin olla miehiä. Mutta ei hän heistä ollut kiinnostunut. Ennen kuin Enil ehti miettiä kuinka kiinnittäsi haltianaisen huomion, hän oli jo langennut naisen eteen. Pahuksen kengännauhat ja humala. Hän oli kompastunut. Nyt äkkiä jotain. Enil nousi polvilleen ja alkoi vääntää runoa: "...Sinun hiuksesi korpit, sinun auringonverenpunaiset huulesi, Sinun silmiesi taakse on tähtitaivas mennyt piiloon.." Yhtäkkiä Enil huomasi tuijottavansa naisen vihreitä silmiä, joihin ei tähtitaivas sopinut. Ja vielä todella kauniita sellaisia.
|
|
|
Post by Ryuuko on Nov 15, 2006 11:35:08 GMT -5
Ryoichi niiskautti kerran, ehkä pari. Vaikutti siltä, että hän oli saanut flunssan lentoretkiltään. No, kukapa jostain taudista mitään välittäisi? Ei hän ainakaan. Oli kahden tekevää, kuolisiko... Ryoichi ei vaivautunut edes ajatelemaan lausetta loppuun. Hän tiesi olevansa ehkä turhankin pessimistinen, mutta minkäs sille voi? Kaikki oli varmasti niiden jumalien syytä, jotka jossain tuonpuoleisessa varmaankin laiskottelivat ja viiniä litkivät. He olivat saattaneet maailman näin. He olivat jättäneet maailman oman onnensa nojaan, kun tilanne näytti heille liian vaikealta. Tuntui, kuin kukaan ei olisi ymmärtänyt, että rodut - viimeiseksi nyt ihmisrotu - selviäisi omin avuin. Ehkä ne kasvaisivat kasvamistaan, mutta ennen pitkää tulisi se vaihe, jolloin kaikki olisi ohi. Kukaan ei tiennyt tapaa eikä aikaa, jolla se tulisi, mutta Ryoichi tunsi nahoissaan, että tämä kaikki olisi vielä lopussa. Eikä sen jälkeen olisi enää muita, kuin ne typerät jumalat, jotka lipittivät sitä viiniänsä. Maailma oli jumalien selän takana, suoraan sanottuna.
Tosin, mikä Ryoichi oli puhumaan? Eihän hän ollut yhtään perehtynyt jumalien aikoihin, voimiin ja muuhunkaan, mikä jollain tavalla liittyy jumaloihin, joten eihän hän voinut tietää kaikkea. Kaikki nämä vihaiset ajatukset saattoivat olla vain surullisen mielen tuotosta. Surullisen mielen, joka halusi välttämättä syyttää jotakuta, etsiä syyllistä suruunsa. Totuus kuitenkin oli, että syyllistä ei ollut. Kaikki oli vain sattumaa... vain sattumaa. Mikään ei voinut olla alun perin suunniteltua. Ei mikään. Ei vain voinut olla. Se ei olisi mahdollista. Se ei olisi mahdollista... Tätä Ryoichi toisti mielessään hyvin kauan, kunnes kylmä ilmavirta sai hänet kohottamaan jälleen katseensa. Joku oli astellut sisään, varmaankin nainen. Eipä Ryoichi ollut tähän pahemmin huomiota kiinnittänyt, muuta kuin sen verran, että nainen oli tuulettanut majataloa parin sekunnin ajan, ja kylmä ilmavirta oli saavuttanut haltian niskan, saaden tämän värisemään hiukan kylmästä. Tauti oli selvästikin kehittymässä pahempaan päin, Ryoichi mietti, ja alkoi yskiä rajusti. Yskiminen oli niin kivuliasta, että tuntui, kuin hän olisi yrittänyt keuhkojaan yskiä ulos. Taudit olivat yleensä hyvin harvinaisia haltioilla, mutta ei suinkaan mahdottomia. Ryoichi oli elävä todiste siitä yskänsä kanssa. Viimein, kun yskänpuuska meni ohi, mies suoristautui hiukan ja hengitti muutaman kerran syvään. Hengitys tuntui pistelevältä keuhkoputkessa, kiitos äskeisen yskimisen. Viisainta varmaankin olisi hakeutua johonkin, jossa olisi lämmintä ja rauhallista, mutta jossain syvällä mielessään Ryoichi kuitenkin halusi jäädä siihen, missä juuri nyt oli. Miehellä ei ollut tietoa, mistä tämä tunne oli peräisin, mutta se kuitenkin pakotti haltian pysymään siinä, missä tämä juuri nyt oli.
Tarjoilijatar asteli hiukan epävarman näköisenä kohti varjossa istuskelevaa Ryoichia, kun haltia oli kutsunut tämän. Lopulta, kun tarjoilija teki päätöksen, että tulee rohkeasti kysymään, mitä saisi olla, hän asteli miehen luo. Ennen kuin tarjoilijatar ehti edes avata suutaan, Ryoichi sanoikin jo, että haluaisi uuden oluttuopin, ja että tarjoilija voisi viedä vanhan tuopin pois. Ja niinhän tarjoilija tekikin, selvästi hiukan hätiköiden: hän tiputti tyhjän tuopin vahingossa maahan, ja se vieri lattiaa pitkin pöydän alle. Punaisena tarjoilijatar konttasi tuopin perään, otti tämän kiinni ja asteli sitten ripeästi pois Ryoichin läheisyydestä. Mies tuhahti hiljaa, ja alkoi taas pyöritellä ajatuksia mielessään. Mitä, jos hän vaikka tappaisi itsensä tähän paikkaan, viiltäisi kaulansa auki? Välittäisiköhän siitä kukaan? Tuskinpa. Jotkut saattaisivat korkeintaan vilkaista, hiljaisuus kestäisi ehkä pari sekuntia, kunnes meno majatalossa jatkuisi taas normaaliin malliin. Joku varas saattaisi myöhemmin tulla ja ryöstää kaiken Ryoichin omaisuuden, mitä hänellä sattui joukossa olemaan. Ryuuko varmaankin kuulisi tästä parin kymmenen vuoden kuluttua, kohauttaisi sitten olkiaan hiukan ja unohtaisi veljensä kokonaan. Ryoichi naurahti ääneen. Nyt hän vasta tajusi, kuinka naiivi hän saattoikaan ollakaan. Oli täysin järjetöntä ajatella mitään tuon tapaistakaan. Miksi hänen sitä paitsi edes pitäisi tappaa itsensä juuri tähän paikkaan? Hän saisi korkeintaan halveksuntaa osakseen. Kaikki pitäisivät häntä heikkomielisenä, koska kukaan ei voisi tietää syytä tuohon tekoon. Aivan, Ryoichin pitäisi ensin viestiä se heille jotenkin…
Miehen itsemurhapohdinnat katkesivat taas, kun tarjoilija sipsutteli hänen luokseen, asetti oluttuopin hänen eteensä ja vilkaisemattakaan miestä tarjoilija poistui paikalta niin nopeasti, kuin saattoi. Ryoichi sen sijaan joi pitkän kulauksen olutta, ja pohti sitten, moneskohan tuopillinen tämä oli. Ehkäpä kuudes? Tai peräti seitsemäs? No, sen verran hyvin päähän nousevaa se kuitenkin oli, että Ryoichi ei todellakaan muistanut, montako hän oli niitä juonut. Joka tapauksessa aivan liikaa: miehen katse, järjenjuoksu ja harkintakyky alkoivat sumeta jo melkoisen sakeiksi. Ei ollut Ryoichin tapaista juoda itseään humalaan saakka, mutta tänään oli ilmeisesti päässyt käymään lipsahdus. Ja mitä järkeä sitä oli nyt lopettaa, kun oli siinä päässyt hyvään vauhtiin? Ryoichi kulautti loput tuopin sisällöstä kurkkuunsa ja napsautti sormiaan yhteen kutsuakseen tarjoilijan paikalle.
|
|
|
Post by olympos on Nov 16, 2006 10:20:43 GMT -5
Tüile pysähtyi kesken tekojensa, ja päätyi laittamaan kuivan jänteen laukkuunsa sekä jousen itse seinän vierustalle. Hän jäisi kuitenkin toivon mukaan pariksi päiväksi majtaloon, ja mihin hän siellä jousta kaipaisi? Tarinankertojaa ei oikein kiinnostanut mennä alas niiden juoppojen seuraan, jossa saattoi tapahtua mitä vain joten tämä vain joten hän alkoi tutkia huonettaan lähemmin. Peilissä ei ollut jäljellä kuin kehykset sekä pari sirpaletta lattialla, jotka haltia sitten nosti pesupöydälle. Hän hätkähti lattianautojen naristessa pehmeiden askelien alla, ja toivoi että lattia ei pettäisi hänen altaan. Sitten kyllä ottaisin rahani takaisin, ja häipyisin täältä – jos siis minua ei sitä ennen ryöstetä. Ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu. Sateen alkaessa ropista hiljalleen ikkunaan haltia oli iloinen siitä, että hänen huoneensa oli toisessa eikä kolmannessa kerroksessa. Muuten hän saisi varmaan uida yöllä. Säämiskäkin piti ihmeen hyvin veden ulkona, vaikka pieni noro vettä pääsikin huoneseen. Tüile hätkähti uudelleen viereisestä huoneesta kuuluessa räsähdys, kuin puuta olisi mennyt katki. Haltia vilkaisi puutuoliaan, ja päätti istua mieluummin sängyllään. Se ei ainakaan räsähtäisi alta – ehkä. Toivottavasti. Toivo on turhaa, sanoi eräs viisas mies kerran hän hymähti ironisesti ja kaiveli tinapillin satulalaukuistaan. Tüile oli saanut sen pari päivää sitten, eräästä maatalosta. Hän oli tarinoinut sekä laulanutkin kaikille, ja oli saanut palkaksi lämpimän ruoan, majapaikan tallista itselleen ja hevoselleen, hyvän mielen – ja tinapillin, tietenkin. Se ei ollut kovinkaan tyylikäs, mutta sillä oli mukava soitella yksin illalla. Haltia alkoi soittamaan hieman epävarmasti erästä varsin surullista säveltä, Kuolleen kylän ruusu-nimisestä laulusta. Hän ei ollut soittanut pilliä aikoihin, mutta parin riitasoinnun jälkeen haltia alkoi saamaan kiinni sävelestä.
Aukiolla kylän kuolleen, makaa ruusu tuhkassa. Väri sama kuin veren vuotaneen, mutta silti siinä on merkki toivosta.
Sen laulun jälkeen hän alkoi soitella muita lauluja, paljon iloisempia. Joitakin hänen itse keksimiään, ja joitakin lauluja joita haltia oli soittanut jo pienenä haltialapsena kotonaan Waslinissa. Sade yltyi vähitellen ullkona, ja ikkunan kautta karkeille lattialaudoille alkoi virtaamaan hieman enemmän vettä. Tüile kuitenkaan ei huomioinut, vaan oli jäänyt muistelemaan menneisyyttään.
----
Vilya rapsutti tallissa Kottaraisen päätä, joka seisoi paikoillaan ja nojasi haltiaan. Hän oli tyytyväinen että ori ei pelännyt häntä, nimittäin jotkut eläimet panikoivat tai sitten käyttäityivät varsin agressiivisesti haltian lähelle. Siksi kai, että tämä oli animeugeuhaltia joka osasi muuttua karhuksi. Shiroia, pieni koiranpentu leikki heinissä häntä viipottaen. Vilya hymähti pennun tömähtäessään nenälleen, mutta jatkaen suoraan toimiaan. Haltia oli tullut talliin harjaamaan Kottaraisen, sekä mennäkseen pois majatalon salin ilmasta joka oli täynnä hikeä, alkoholia, noppien kopinaa sekä juopuneiden naurua. Kahden viikon jälkeen sitä ei enää jaksanut, varsinkaan hieman liian tarkalla nenällä. Vilya lysähti istumaan, ja alkoi muistella kaikkea tapahtunutta viimeisen parin viikon ajalta.
Kolme viikkoa sitten, varsin aurinkoisena päivänä pelasin nopilla ja toivoin voittavani jotain. Töitä ei ollut ollut viikkoihin, ja kukkaro alkoi uhkaavasti tyhjentyä. Majatalon isäntä katsoi aina kierosti, kuin tietäisi rahojen olevan loppumaan päin. Sitten luokseni saapui joku maalaislordi, joka kertoi minulle olevan töitä. Olisi pitänyt vain lähteä, vaikka juosta pois. Kun sitten suostuin, lähdin tämän kirottuun kylään, Lesleth tämähän on? Tänne oli tullut joku toinen maalaislordi, ja minun piti selvittää miksi. Maksu etukäteen oli varsin kattava muuten…
Ja kun sitten saavuin tänne, en voinut kuin toivoa parasta. Ensimmäinen pettymys oli toki huone, jossa minun pitäisi yöpyä siihen asti kunnes saan työn hoidettua. Huoneen peilissä oli iso särö, lattialankuista lähti suuria tikkuja, tuoleja ei ollut, sänky oli muhrukainen sekä kaapissa oli pari haisevaa, koin syömää kangasriepua. Toivottavasti se tumma mössö ei ollut verta… Seuraavaksi oli pettymys ruoka sekä olut, jotka huonontuivat päivä päivältä. Vakoilun kohteestakaan ei irronnut mitän tärkeää asiaa: mies piti metsästyksessä sekä pelasi joskus painotetuilla nopilla parin lenin kanssa. Mitään salaperäisiä juttukumppaneita ei ollut, eikä hänestä irronnut mitään erikoista edes humalassa. Pari viikkoa sitten ilmat olivat alkaneet kylmetä sekä vettä oli satanut lähemmäs joka päivä, määrä vaihteli tihkusateesta pahaan rankkasateeseen. Sitten, alle viikko sitten oli syntynyt tappelu jossa oli mennyt monta nenää, kättä, pöytää sekä tuolia hajalle ja olin jo ollut muuttumassa karhuksi ennen kuin tajusinkaan. Onneksi en tehnyt sitä – se olisi aiiheuttanut varmasti liikaa huomiota. Lisäksi hän oli joutunut lyömään jota kuta oikein kunnolla, kun tämä yritti lähennellä tänään. Nyt mies taas oli varmasti vihainen, ja ei ikinä tiennyt milloin tämä kostaisi.
Vilya nousi ylös heinistä, pudisti villaviittansa puruista ja lähti tallista. Hän koppasi Shiroian vasempaan käteensä. Ulkona tihutti hieman, mutta se ei haitannut. Vilya saapui juuri sisään nähdäkseen kaksi hahmoa, jotka sujauttivat majatalon isännän kukkaron taskujensa syövereihin. Oikein sille paksukaiselle hän mietti, ja asettui varjoisaan kulmapöytään jonne tilasi yhden oluen. Olut oli yhtä huonoa kuin ennenkin, ja yhtä kallista mutta silti ainoata mitä tarjota. Shiroian Vilya asetti tuolille viereensä, taitellun viittaansa päälle johon koiranpentu jäi makaamaan. Haltia jäi tuijottamaan tuoppiinsa, sekä välillä vilkuilemaan salin väestöä. Vaikka salin väestö oli pääasissa juopuneita, keskiajan ylittäneitä miehiä löytyi kyllä muitakin – maereja, haltioita kuin ihmisiäkin, sekä myös naisia. Vilyan juotua tuoppinsa puoliksi, astui sisään ilmeisesti varsin jalosukuinen haltia – mitä saattoi kuvitella hienosta asusteista sekä tavalla, jolla nainen kulki nenä pystyssä sekä tuijotti muita kuin he olisivat olleet kaaaukana hänen alapuolellaan. Hetken päästä varsin juopunut mieshenkilö alkoi runoilemaan haltialle, joka sai Vilyan huulet kohoamaan hymyn tapaiseen. Typerys…
// Luulin tätä pidemmäksi, mutta silti onneksi nyt se on ohi ;>
|
|
Hiippari
Narri
Lintuja kuoleman virralla, uimassa ikuisesti
Posts: 62
|
Post by Hiippari on Nov 17, 2006 11:15:08 GMT -5
Katossa ei ainakaan näennäisesti ollut mitään mielenkiintoista; olihan se vain tavallinen tuki, joka oli rakennettu seinien tukemana suojaamaan säältä, tai mahdollistaakseen ylemmät kerrokset. Puisissa kattoparruissa näkyivät ne juovat, joita puu oli eläessään kasvattanut vuosiensa merkeiksi. Vanhakaan puu ei pystynyt peittelemään vuosirenkaitaan, eivätkä savu tai kuluminen onnistuneet tekemään sen pinnasta yhtä tasaisen väristä kuin maali oli tehnyt seinille ja tärkeämpien käytävien katon laudoille. Turhaahan se maalaaminen olisi ollut, sillä kuinka moni oikeasti vaivautuu katsomaan ylös, pois omasta navastaan kurkottaen kaulaansa niin korkealle kuin mahdollista? Kattoparrujahan ne olivat, kannattelemassa ihmisiä täynnä olevaa taloa. Kattoparruja, jotka olivat pitäneet oman värinsä ja renkaansa toisin kuin luonnottomin värein maalatut seinät, ovet ja ikkunapuitteet, joiden suonet olivat peittyneet tukahduttavan maalikerroksen alle.
Huopainen hattu putosi lattialle äänettä, eikä sitä varmaan muut huomannetkaan. Ainoastaan lakin omistaja koukisti polviaan nojaten yhä seinään ja poimi hattunsa ylös, puristaen sitä nyt tiukemmin vapaassa kädessään. Toinen käsi oli noussut ylös pyyhkimään kasvoille valahtaneita kiehkroita silmiltä sillä tietyllä tavalla, jota Laea oli tottunut käyttämään. Kiharat olivat yhä kasvojen edessä, mutta nyt niiden välistä näki jo hyvin läpi. Hämmentyneenä Laea saikin katsella eteensä, sillä joku oli vienyt hänen paikkansa jonossa ja ohittanut hänet. Unohtuminen katsomaan kattoa ei kai ollut Laean alkuperäinen tarkoitus, vaikka taivutettu niska ja korkealla oleva leuka ainakin peitti hyvin ajatukset ja ilmeen. Se oli myös antanut tarpeellisen syyn olla katsomatta keskustelevia miehiä, joiden äänet ja sitä myötä myös henkilöt itse olivat poistuneet jo saliin kun nainen viimein siirtyi katselemaan normaaleja korkeuksia ja niiden tuottamia näköaloja. Hän olikin itse tainnut poistaa itsensä jonosta. Laean katse seurasi edessä olevaa haltiaa tämän kiistellessä tiskillä olevan miehen kanssa. Ei nainen näyttänyt köyhältä, mutta valitti silti maksusta. Siinä oli taas asenne, jota Laean oli vaikea ymmärtää, vaikka varmasti haltialla oli syynsä pihistellä maksussa. Ennen kuin nainen itse käveli tyhjentyneelle tiskille, hän pyyhkäisi takistaan ja housuiltaan pahimmat sahanpurut nostaen olkapäitään lähemmäs korvia. Katto se siellä hengitteli liian eristyksen pois. Toivottavasti sen vaan ymmärtäisi lopettaa ajoissa, ettei yöstä tulisi liian kylmä.
Laean saamassa huoneessa oli sänky, pieni kannu ja pesuastia, kiltisti avautuva ja sulkeutuva pieni ikkuna, lamppu sekä tuoli. Sänky narisi hieman, vesiastia vuosi, ja tuolikin oli jo nähnyt parhaat päivänsä, mutta ikkunan eteen vedettävät paksut verhot pitivät kolkon yöilman siellä minne se kuuluikin, eli poissa syrjäisestä huoneesta, jossa Laea aikoi yönsä nukkua. Nainen ei levitellyt tavaroitaan tilassa, vaan ainoastaan otti hetkeksi kenkänsä pois ja istahti sängylle. Kotoisa rahina seurasi istuutumisesta sängyn olkipatjan pitäessä sille tyypillistä ääntä. Sängyn kestävyyttä testaavien kokeilujen jälkeen Laea valui viimeinkin kokonaan peittonsa päälle nostaen jalkansa hetkeksi seinää vasten. Täälläkin katto näytti mielenkiintoiselta. Hämähäkinverkot erottuivat huoneen nurkissa jotenkuten pimeässäkin, lamppuahan hän ei ollut vaivautunut sytyttämään. Niitä oli tosin melkein mahdotonta häätää, vaikka kuinka siivoasi, joten mikä siinä sitten.
Lattia tuntui käsittämättömän kylmältä Laean heilauttaessa sukkiin verhotut jalkansa maahan. Kenkien takia yleensä vain kengän pohjaan kerääntyneen kylmän tunsi, mutta sukka ei eristänyt niin paljon. Alhaalta tulevat äänet olivat herättäneet viimein naisen ruokahalun, joten istuttuaan huoneessaan kymmenisen minuuttia hän viimein astui kenkien alla narisevaan käytävään ja alas saliin vieviin portaisiin.
Tyhjiä pöytiä näytti kyllä olevan, mutta ei hän tiennyt mihin istuisi. Laea väisteli ihmisiä yritäen päättää mielessään, nauraisiko hän vai häpeäisi nousuhumalassa olevia ihmisiä vai kenties kumpaakin, mutta jokaisen henkilön kohdalla yleinen päätös horjui. Samoin kuin naisen tasapaino hänen miltei törmätessä mieheen, joka hetken kuluttua itsekin maassa sepittelemässä eräälle haltianaiselle runoja. Törmäykseltä vältyttiin, mutta Laea löysi itsensäkin hengittelemästä ilmaa lattiatasossa.
---
Voiko sitä kaupunkia, jossa on viettänyt lapsenakin paljon aikaa oikeasti inhota? Jokainen pieni mutka, jonka Lirembien mittakaavalla kaupungiksi laskettavan alueen tie teki kulkiessaan talojen ohitse kapeita kujia pitkin tuntui vain liian tutulta. Tosin mitä pahaa siinä mahtoi olla? Varpunen suunnisti vanhasta tottumuksesta kylän läpi puikkelehtien vanhojen rakennusten ohitse mahdollisimman hidasta reittiä. Hän oli muuttanut mieltään majatalon suhteen jo kahdesti, mutta nyt kun alkoi jo olla pimeää, ei hänellä kai ollut muuta vaihtoehtoa kuin yöpyä majatalossa torin lähellä. Kadut alkoivat olla jo hiljaisia, vaikka melkein kaikkien talojen ikkunoissa paloi valo ja ihmisten saattoi nähdä liikkuvan pehmeän valon syleilemänä sisätiloissa. Sama tilanne oli Viinataivaassa, majatalossa, jossa oli enemmän ihmisiä kuin majataloissa yleensä tavallisina iltoina. Ei väkijoukko häntä haitannut, mutta ulkona olon jälkeen tunkkainen sisäilma, jossa tuoksui vienona hiki, urea ja eltaantunut viina ei Varpusta houkuttanut. Harva kuitenkaan majataloon vain haistelemaan tulee, siitä kertoi myös kahden työntekijän keskustelu sivuoven, josta Varpunenkin oli tulossa sisään luona. Hän kohotti kulmiaan kuullessaan huoneiden olevan melkein täynnä. Ei tämä paikka ennen näin suosittu ollut, vaikka salissa kuhisikin yhtä paljon ensiryyppykertojaan kokeilevia nuoria.
Kumma kyllä, mies tiskillä ei maininnut mitään huoneiden puutteesta, eikä hintakaan ollut sen puoleen normaalia korkeampi. Varpunen ei kuitenkaan pukahtanut itse mitään, vaan lähti heti ensiksi saliin etsimään syötävää. Ei hänellä ollut laukussaan mitään arvokasta, mutta periaatteesta hän ei halunnut jättää sitä yksin huoneeseen. Hän siis istui laukkunsa viereen, selkä seinään päin yhteen vapaista pöydistä, sattumoisin suoraan vastapäätä erästä haltiaa, jonka tarkoituksena oli näemmä juoda itsensä pöydän alle, sillä yksinhän mies pöydässään oluttuoppiensa kanssa istui. Varpunen hymyili vinosti miehelle, toivottaen mielessään hänelle onnea.
|
|
|
Post by emily on Nov 18, 2006 12:57:39 GMT -5
Séryl huokaisi. Nyt huone oli edes pääpiirteittäin siisti. Kun lakanat oli siistitty, peilinsirpaleet korjattu pois ja pyyhitty hieman pölyjä vanhalla rätillä yskien ja köhisten, oli huoneesta tullut siedettävä. Muttei yhtään sen enempää. Hänen vatsansa murisi, ja Séryl muisti, ettei ollutkaan syönyt sitten aamiaisen yhtään mitään. Aamiainen, niin. Sen hän oli syönyt kotikaupungissaan, omassa talossaan. Nyt hän joutuisi sen sijaan alas juoppojen keskelle syöminkeihin. Kunhan kukaan ei vain yrittäisi tulla liian lähelle, kaikki olisi hyvin. Kapakkatappelu taas... Ei yhtään toivottua. Toivon tosiaankin, että kaikki sujuisi hyvin... Äsh, turhaan hermoilen. Mutta... taidan silti - ihan vain varmuuden vuoksi... Varmoin askelin Séryl käveli selkäreppunsa luo ja kaivoi sieltä pienen tikarin, jonka hän ujutti kuluneen saappaansa sisään. Nainen varmisti, ettei tikari näkynyt - se tästä olisikin puuttunut - ja otti vinossa roikkuvasta naulakosta siniharmaan viittansa. Samassa koko komistus läjähti maahan ja nostatti ilmaan pölypilven. Jaa, en sitten näköjään siivonnutkaan niin hyvin kuin luulin... Kaiken kaikkiaan Sérylin mieli oli melkoisen maassa hänen astellessaan portaita alas pubin puolelle.
Hieman ennen astumistaan sisään Séryl nosti huppunsa päähän jotta se peittäisi hänen silmänsä. Muutama vaaleansinertävä kihara tunki edelleen ulos hupusta ja reunusti naisen kasvoja. Syvään hengähtäen hän astui salin puolelle. Ei sitä oikeastaan pitäisi sanoa saliksi. Pieni tila, alkoholijuomia ja syrjäinen seutu olivat sellainen yhdistelmä, että osasi odottaakin tällaista. Ilma näytti ja tuntui sakealta, viinan tuoksu tulvahti sieraimiin. Mekkalaa oli siellä täällä, ja kävellessään kohti vapaana olevaa pöytää harmillisen lähellä salin keskustaa Séryl kuuli pieniä pätkiä läheisten seurueiden keskusteluista. Useimmiten humalaisesta hörinästä ei saanut selvää, mutta ei nainen olisi halunnutkaan kuulla mitään. Séryl istui tuolille vapaan pöytänsä ääreen ja totesi pöydän olevan kokenut kovia. Pitkät, syvät naarmut pöydän pinnassa suorastaan huusivat kapakkatappelua, ja yksi rikkonainen pöydänjalka keinutti koko pöytää. Nainen napsautti sormiaan tilatakseen tarjoilijan. Oli kerrassaan kumma, ettei joku heistä ollut jo tullut pälpättämään ja sotkemaan nenäänsä hänen asioihinsa, mutta ehkei täällä ollut varaa niin moneen työntekijään. Odotellessaan Séryl katseli hieman ympärilleen. Kovin värikästä asiakaskuntaa ei tämä majatalo omannut, se oli selvä. Enimmäkseen kovaäänisiä, kaljamahaisia miehiä, huoria ja muita suruunsa upottautuneita. Niin normaalia. Muutama poikkeus toki oli. Nurkkapöydät tuntuivat olevan erityisen varattuja tänään, ja naisen katse pysähtyi hetkeksi hieman kauempana istuvaan, tummanpuhuvaan mieheen, joka näytti siltä kuin tämä yskähtelisi. Kummastuneena Séryl antoi katseensa kiertää pubia ja rekisteröi miehen lurittelemassa runoja ilmeisesti haltianaiselle, muutaman säheltävän tarjoilijan ja pari vasta sisääntullutta tulokasta. Mielessään nainen myös toivotti onnea niille, jotka eivät kapakkaelämään olleet tottuneet. Ei niin, että hän olisi tottunut - hän oli kasvanut Relembik-otin tuulisilla niityillä, viipyillyt metsissä ja kierrellyt kaupunkeja harpunsoittajana. Ja juuri siitä kiertelystä oli ollut apua, Séryl oli sopeutunut monien eri haltiakansojen elämään. Juuri silloin päätti vihdoin eräs tarjoilijatar tulla ottamaan tilausta vastaan. Séryl kohotti melko tylsistyneenä kulmiaan, taisi tulla uusi hitausennätys. Niin, juuri tylsistynyt hän oli. Hän tilasi itselleen tuopin ja tarjoilijatar lähti pois. Kun mitään katsottavaa ei enää ollut, Séryl keskittyi laittamaan sinertäviä hiuksiaan hupun sisään ja asetteli viittaansa hieman paremmin. Samalla hänen kätensä hipaisi hänen kaulassaan roikkuvaa vuorikristallista tehtyä korua. Nainen otti sen hetkeksi nyrkkinsä sisään ja päästi sitten kätensä laskeutumaan pöydälle. Hän nojasi taaksepäin ja sai tuoppinsa nenänsä eteen. Mitään sanomatta Séryl otti reilun kulauksen ja meinasi purskauttaa oluet samantein ulos. Hyi, mitä roskaa! Yleensä haltioiden keskuudessa sentään tunnettiin ja tiedettiin alkoholijuomat, ja haltioita parempia viinintekijöitä hän ei tietänytkään. Viina oli näköjään eri asia...
|
|
|
Post by Chichika on Nov 18, 2006 14:38:59 GMT -5
Kaksoset alkoivat kyllästyä. Pelkkä viinin kittaaminen kahdestaan ja muiden kapakan asiakkaiden tarkkailu ei ollut mielenkiintoista, vaikka paikalla näyttikin olevan varsin erikoisia tapauksia. Joku mies näytti alkavan runoilla varsin arvokkaan näköiselle naiselle. Kuinka monta miestä olikaan menetetty naisille... Mitä tuhlausta. Varsinkin kun kyseinen mies oli varsin hyvännäköinenkin. Muut asiakkaat näyttivät vain nauttivan juomistaan - tai nauttivan ja nauttivan, paikan tarjoomusten taso kun oli mitä oli.
Haltiat huokaisivat, kohauttivat olkapäitään ja ottivat yhtä aikaa kulaukset laseistaan. Sitten veljesten katseet eksyivät erääseen syrjäiseen nurkkaan, jossa varsin synkeän näköinen haltiamies näytti yrittävän juoda itseään hengiltä. Katseet kääntyivät toisiinsa, ja vahvistettuaan toistensa ajatukset virnistyksellä kaksoset nousivat tuoleiltaan ja lähtivät astelemaan kohti tuota sivupöytää.
"Mm, kukas meillä täällä on", valohaltiat sanoivat mairealla äänellä ja nojasivat käsiään Ryoichin pöytään katsellen uteliaasti tummaa isokokoista miestä. Puheen keskeytti tarjoilija, joka kävi varovasti asettamassa tuopillisen olutta pöydälle ja kipitti sitten kiireesti tiehensä. Toinen kaksosista hymähti ja otti tuopin käteensä sen kummempaa lupaa kysymättä ja joi siitä siemauksen. Irvistäen hän laski juoman takaisin pöydälle. "Silkkaa myrkkyä", hän kommentoi ja pyyntöä odottamatta kaksoset istahtivat tuoleille Ryoichin molemmin puolin. Mies oli veljesten mielestä varsin komea tapaus, ja mikäpä olisikaan hauskempaa kuin komeiden miesten kanssa leikittely... Tämän tapauksen kanssa sai tosin olla ehkä hieman varovainen, sillä mies näytti varsin vahvalta, ja kun kaksosten heikkoutena sattui olemaan vahvat miehet he tiesivät kokemuksesta, että vahvan miehen vihan kohteeksi ei kannattanut ikinä joutua. "Tämäkin on silkkaa roskaa, mutta sentään parempaa kuin tuo", he jatkoivat ja toinen otti esiin heidän viinipullonsa, jossa oli vielä jäljellä melko paljon juomaa. "Tahtoisitko maistaa?" pulloa pitelevä kaatoi juomaa lasiinsa ja kohotti sen sitten ilmaan tarjoten sitä Ryoichille. Kumpikin käyttäytyi täysin normaalisti, kuin olisi ollut kyse tapaamisesta vanhan tuttavan kanssa. "Me olemme Zodiac", kaksoset vaivaantuivat mainitsemaan ja katselivat miestä silmien hehkuessa tällä kertaa kullankeltaista.
|
|
|
Post by kazeno on Dec 12, 2006 13:38:16 GMT -5
[Katsotaan miten pääsen alkuun. ^^]
"Piru vie kunhan saan käsiini sen joka järjesti tämän..." Reika sadatteli hampaidensa välistä rämpiessään sateessa läpimärkänä kohti Lesethin vähemmän tunnettua kapakkaa, Viinitaivasta. Miehen matkaseuralainen seurasi vaiti perässä eikä vaivautunut vastaamaan mitään Reikan tyypillisille valitteluille. Olihan tämä toki Reikalle maininnut lähestyvästä sateesta, mutta eipä maeri ollut siitä milläänsäkään, kunhan vain pääsi kippaamaan vahvempaa kurkkuunsa. Ilmeisesti hän ei ollut ottanut huomioon sateen poikkeuksettomia seurauksia.
Ensimmäiset kylän valot ilmestyivät näkyviin. Reika suoristi takkiaan ja pyyhkäisi kasvonsa kuivaksi, vaikka tästä eleestä ei paljon hyötyä ollutkaan; uudet pisarat valuivat jo reippaasti leuankärjeltä alas kun kaksikko pääsi surkuhupaisan kapakan ovelle. Hetken pohdiskeltuaan Reika avasi oven mahdollisimman huomaamattomasti, toisin sanoen kuin kuka tahansa kyläläinen. Ainut ongelma, hän huomasi astuessaan sisään ja vilkaistessaan ympärilleen, on se, ettei täällä kyläläisiä niin paljon oleillutkaan. Reika rypisti hieman kulmiaan nähdessään kaksi täysin samannäköistä haltianaista - heissä oli jotain kummallista, mitä mies ei saanut päähänsä. Mies heidän seurassaan, no, hänessä ei ollut mitään tärkeää. Viimeisenä hän huomasi erikoisen näköisen haltianaisen, joka parhaillaan kuunteli jonkun torven rakkaudentunnustusta. Reika ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan tätä näkyä. Hän lähti kävelemään noita kahta kohti silmät kiinnitettyinä haltianeitoon. Viime hetkellä hän hyppäsi nopean loikan ennen kuin astui lattialla makaavan naisen yli. "Mitä ihmettä?" Reika ärähti harmissaan tuon maanvaivan aiheuttamasta nolottavasta loikasta. Maeri tokeni kuitenkin pian, olihan hän sentään päässyt sisätiloihin sateesta, ja piittaamattomuuden sijaan mies ojensi auttavasti kätensä ja kiskaisi naisen pystyyn lattialta. "Mitä näin kaunis neito tutkii noin alhaisissa oloissa?" Reika kysäisi ja hymyili vinosti autetulle.
|
|