Post by Amelia on Apr 14, 2007 8:27:26 GMT -5
N/A: Tämä lyhyt novelli on kirjoitettu äidinkielen kurssia varten. Sen kopioiminen missään mielessä on ehdottomasti kiellettyä. Ja haluan pyytää anteeksi novellin kähmäisyyttä lopussa; minulle tuli kiire :'DD. Tämä on myös se korjaamaton versio, eli virheitä on. Niistä on turha huomauttaa (ellei sitten millään voi hillitä itseään), sillä tiedän ne jo.
Ikäraja: K-12. Mielestäni tarina ei ole kovinkaan 'voimakas'. Kuitenkin, jotta rakkaiden lukijoitteni äitikullat eivät tulisi ärisemään minulle siitä, kuinka kirjoitan kaikkia maailman kauheita asioita, laitan tuon ikärajan.
MENOLIPPU HELVETTIIN
Oletko koskaan saanut sitä tunnetta kävellessäsi yksin pimeällä kujalla, tunnetta, joka kertoo varsin selvästi, että joku tai jokin tarkkailee sinua?
Jos vastauksesi oli ei, voit kiittää autuasta tietämättömyyttäsi. Jos taas vastasit myöntävästi, voin vain valitella perin huonoa onneasi (voisit tehdä itsekin niin). Sillä minä tiedän, mitkä sinua tarkkailevat yön syvimmissä varjoissa, niin uppoutuneena pimeyteen, että ne ovat melkein yhtä sen kanssa. Niihin ei enää uskota (mikä luultavasti on ehkä ihan hyväkin asia). Tai no... kyllähän jotkut niihin uskovat, ja siksi heidät leimataan automaattisesti hulluiksi. Ja siispä kysyn: onko totuuden näkeminen hulluutta?
Puhun nyt suoraan. Olen ollut tekemisissä sellaisten olentojen kanssa, joita te näette vain katsomalla televisiosta jotakin typeriä ohjelmia, kuten Buffy vampyyrintappajaa. Hah, mitkään niistä ohjelmista eivät vastaa totuutta (vaikka aika lähellä ovatkin). Arvasitte jo varmaan, mistä puhun. Jep, maailmassamme mellastavat kaikenlaiset pahat henget, aaveet, riivaajat, vampyyrit ja ennen kaikkea: demonit. Vuosien varrella juuri noista petollisista luopioista on tullut minun erikoisalaani. Kuulostaako hullulta? Sitä se onkin.
* * *
Siellä ei ollut koskaan hiljaista. Normaalit päivät, mikäli siellä päiviä olisi ollut, täyttyivät tuskan huudoista, parkumisesta, rukoilemisesta, jopa aneluista. Mutta anteeksianto oli sana, jota siellä ei tunnettu. Hän otti suosikkeja, jotka pääsivät vähemmällä, kuin mitä heidän tuomionsa olisi koskaan sallinut. Mutta välittikö Lucifer, Pimeyden prinssi siitä? Ei tietenkään. Hän teki niin kuin häntä huvitti, olihan Alamaailma hänen reviiriään. Ja nyt tuo itsekäs Paholainen halusi jotakin. Hän oli löytänyt uuden suosikin. Ainoa ongelma oli, ettei kyseisen henkilön kohtalona ollut vielä kuolla. Se ei tietenkään ollut ongelma sinänsä; Luciferhan pystyi ennenaikaistamaan kenen tahansa kuolemaa. Pelissä oli kuitenkin omat sääntönsä.
"Astaroth!" tällä hetkellä miehen hahmossa esiintyvä Lucifer karjaisi malttamattomana. Hänen liekehtivät silmänsä kipinöivät vaarallisesti, ja ehkäpä siksi Astarothiksi kutsuttu arkkidemoni epäröikin tulla mestarinsa luokse.
"N-niin, herrani?" tämä sopersi kunnioittavan pelokkaana, selkä kyyryssä.
"Missä hän viipyy?" Lucifer tiedusteli ja hänen silmänsä muuttuivat pahaaenteilevästi pikimustiksi.
Toki Alamaailman valtias tiesi, missä vika oli. Hän tahtoi vain nähdä toisen säälittävät tekosyyt. Arkkidemoni alkoi oitis selittää epämääräisesti, kuinka operaatiossa oli milloin mitäkin ongelmia. Kyseinen henkilö oli ilmeisesti Hänen pyhässä tarkkailussa, joten se mutkisti asioita. Lucifer mutisi pari valittua kirosanaa ja koitti selvästikin tyynnytellä itseään, ennen kuin saisi konrtolloimattoman raivokohtauksen ja polttaisi palvelijansa tuhkaksi.
"Hoitakaa asia. Minua ei kiinnosta, miten sen teette, teurastakaa vaikka puoli Taivasta. Yksi lysti, kunhan hoidatte homman", Alamaailman valtias tokaisi hyytävästi ja katseli Astarothin alentuvaa loittonemista.
"Ja Astaroth", Lucifer lisäsi vielä ja näki, kuinka toinen pysähtyi ja käänsi hitusen päätään sivulle, "tiedät, mitä epäonnistumisesta seuraa."
* * *
Avatessani auton oven sisälle tunkkaisen ilman keskelle pelmahti pakokaasun, tupakan ja viileän syysilman tuoksu. Katselin suht' tyytyväisenä ympärilläni olevaa ihmismassaa. En ollut käynyt ulkona pitkään aikaan (itse asiassa viiteen vuoteen), joten päätin tehdä nyt jotakin erikoista. Jotenkin vaistomaisesti valitsin saman kahvilan, joka silloin oli ollut pikemminkin baari, johon olin joskus isäni kanssa mennyt. Kävelin sisään ja kuuntelin toisella korvalla radio-ilmoitusta, jonka mukaan joku mies oli paennut mielisairaalasta. En keskittynyt ilmoitukseen enää, kun näin hänet. Se oli totaalinen shokki. Hämmennyin siitä niin, että jäin paikalleni suu auki häntä tuijottamaan.
Näky oli kuin etäinen harhakuva: isä pöydän ääressä istumassa, seuranaan ilmeisesti kovinkin viehättävä vaaleahiuksinen nainen, jolla oli veistokselliset kasvot. Hän muistutti minua kipeästi omasta kuolleesta äidistäni. Katselin heitä vähän aikaa ja tajusin sitten jotakin kaiken sen ylimääräisen hälinän keskellä. Ei isäni kaivannut enää Laurenia, edesmennyttä vaimoaan. Hän oli siirtynyt eteenpäin. Jatkoin tuijottamistani. Nuo liikkeet, eleet, ilmeet... ne olivat liian tuttavalliset. Se tuntui niin väärältä, ettei nainen tuossa ollut Lauren. Minun oli pakko keskeyttää tuo inhottavan suloinen hetki.
Marssin ehkä hiukan agrressiivisesti heitä kohti. Kuin hidastettuna näin isäni vilkaisevan kerran minuun vahingossa. Hänen kasvoillaan oli hetken aikaa outo ilme. En osannut päättää oliko se epäuskoinen, hämmentynyt vaiko pelkästään vainoharhainen. Kahden metrin päässä heidän pöydästään isäni oli irrottanut otteensa seuralaisensa kädestä, katsoi vain minuun typertyneen hämmentyneenä.
"Tristan?" hän sai pihahdetuksi. Nainen katsoi minua lievän kiinnostuneena, mutta kun loin häneen yhtäkkiä jäätävän katseen, ei tämä suostunut enää muuta kuin vilkuilemaan suuntaani. "Minäpä minä", totesin jotenkin neutraalisti. Tunsin hymyn kuitenkin pyrkivän huulilleni, olihan siitä pitkä aika kun viimeksi olin nähnyt hänet. Seisoin hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa keskuudessamme. Sitten pyysin isäänsi tulemaan mukaani. Hän pyysi katseellaan, että menisin edellä, mutta pudistin päättäväisesti päätäni. Nyt heti, viestitin takaisin. Jotenkin alistuneen katseen kera hän katsoi vastapäistä naista lempeästi anteeksipyytävällä ilmeellä ja nousi ylös pöydästä.
Aivan autoni luona hymy leveni huulillani pariksi sekunniksi. Kuinka ollakaan, olin arvannut oikein. Isäni tosiaan oli täällä. Seuralaisesta en ollut kuitenkaan ollut tietoinen. Toivottavasti heidän suhteensa ei ollut ehtinyt kiintyä kovinkaan vahvaksi.
Kasvot taas peruslukemilla istuuduin autoon. Emme kummatkaan vaivautuneet laittamaan turvavöitä kiinni, vaan painoin kaasua ja lähdin ajamaan kohti pientä, yksinäistä tietä. Ajelimme ehkä noin puolisen tuntia. Hän vältteli katsettani siinä missä minä taas koitin sitä tavoittaa. Miksi hän oli noin hermostunut? Tiesikö hän pienestä kaunastani häntä kohtaan? Vai olinko yllättänyt hänet epämukavassa tilanteessa?
"Kuka hän oli?" kysyin viimein kun en enää kestänyt hiljaisuutta. Silmäilin pimenevää taivasta. Isäni selvitti kurkkuaan ennen kuin sanoi mitään.
"Rebecca", hän sanoi nopeasti. Melkeinpä niin nopeasti, että aloin epäillä oliko se ollenkaan naisen nimi.
"Ja olet päässyt yli.. Laurenista?" kysyin viekkaasti, aivan kuin asialla ei olisi todellisuudessa ollut mitään merkitystä. Isä nyökkäsi selvästikin varuillaan.
".. myös siitä mitä teit hänelle?" Kävin suoraan asiaan.
Hiljaisuus. Näin, kuinka hän taisteli jotakin suurempaa voimaa vastaan. Oliko se vihaa? Isäni rystyset lähes loistivat valkoisina pimeydessä.
"Pysäytä auto", hän sanoi. Se oli käsky. Vaikka olin kokenut näissä asioissa, pysäytin tosiaan auton. Sillä sekunnilla isäni nousi ulos. Tulin perässä, ja niin tehdessäni tunsin metallisen esineen reittäni vasten. Muistin, mikä kortti minulla oli hihassani. Ja muistin, etten suinkaan ollut yksin. Muistatteko te vielä, kun kerroin niistä demoneista? Arvelinkin niin.
"Tristan, minä en tappanut Laurenia", isäni sanoi painottaen jokaista sanaa. Hän katsoi minua auton toiselta puolelta lähes uhkaavasti, ja silloin hälytyskelloni alkoivat soida. Tein sanattoman kutsun, ja siinä hän seisoi aivan takanani. Itse Astaroth. Vaikka oli hänkin pelkkä palvelija, mutta tunsin oloni heti paljon varmemmaksi. Olihan hän sentään arkkidemoni.
"Mielenkiintoista. Kukakohan hänet sitten tappoi?", sanoin virneen noustessa kasvoilleni. Oli jotenkin huvittavaa, ettei isäni ilme muuttunut piirun vertaa kun Alamaailman asukki nousi rinnalleni. "Sinä", Daren sanoi viimein, ja hänen äänessään oli viimeisen tuomion kaiku. Astaroth katsoi minuun yllättyneenä.
"Aiotko todella kuunnella tuota puhetta, kuolevainen?" Astaroth tokaisi jokseenkin huvittuneena, ääni kaikuen ilmassa tumman pehmeänä, silti niin dominoivana. Aivan kuin arkkidemoni ei olisi edes jaksanut ottaa tätä tilannetta vakavissaan.
En tiennyt, mitä vastata. Kuinka Daren kehtasi väittää, että minä tapoin oman äitini? Olin sanaton, mutta paisuva viha myllersi sisälläni. Ja se halusi päästä ulos. Astarothin ylimielinen hymy vain ruokki sitä, ja demonin tyytyväisestä ilmeestä päätellen se olikin ehkä hänen perimmäinen tarkoituksensa.
"Voisitko lopettaa tuon virnuilun?" tiuskaisin demonille, kun en muutakaan keksinyt. Astaroth kohautti olkiaan ja hänen aristokraattisille kasvoilleen lankeni kuoleman vakava ilme. "Kenelle sinä puhut?" Daren kysyi kuivasti, katsoi minuun kuin järkensä menettänyttä. Aistin taas sen varovaisuuden isästäni; hän toimi jotenkin rajoitetummin kuin yleensä. Hänen liikkeensä olivat pieniä ja huomaamattomia, siispä hän oli ehtinyt jo yllättävän kauas autosta. Mutta tuon epäilevän ilmeen erotin kuin kolmen sentin päästä.
"Oletko sokea vai leikitkö vain tyhmää?" huokaisin ja nyökkäsin Astarothiin päin. Demoni heilautti kättään isälleni pilkallisesti. Mutta Darenin katse oli yhä hapuileva; hän ei nähnyt ilmeisesti mitään. Tai sitten hän tosiaan vain esitti tyhmää, kieltäytyi yksinkertaisesti näkemään mitä hänen mielensä ei hyväksynyt. Sitten hän pudisteli päätään, riisui takkinsa ja nosti puuvillapaitansa hihaa, niin että siinä näkyi pitkä arpi, joka ulottui aina ranteesta kyynerpäähän saakka.
"Muistatko, Tristan? Sinä teit minulle tämän samana iltana kun ammuit äitisi", hän sanoi nyt ääni täristen. Oli sanomattakin selvää, että tällä hetkellä hän vihasi minua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Enkä minä vihannut mitään yhtä paljon kuin isääni, jonka tiesin varmasti tappaneen äitini.
"Nyt riittää", Astaroth sanoi nopeasti, tullen lähemmäs minua, "tiedät mitä varten tulit tänne. Saata työsi päätökseen, ennen kuin rupeat epäröimään."
En vastustellut laisinkaan. Päinvastoin, tuntui kuin olisin koko ajan vain odottanut tuota käskyä. Jotenkin kaikki oli nyt paljon helpompaa. Siispä työnsin käteni farkkujeni taskuun, ja vetäisin sieltä metallisen aseen esille. Se ei ollut juuri tavallista pistoolia suurempi, kaliiperi taisi olla 9 millimetriä. Mutta mitäpä minä yksityiskohdilla, kun edessäni oli nyt hetki, jota olin niin kauan odottanut, suorastaan kaivannut?
Kun aseen piippu osoitti isäni rintakehää, hän valahti kalpeaksi. Millainen vaikutus tällaisella metallisella kapistuksella olikaan ihmisiin. Hän näytti niin hauraalta pimenevää taivasta vasten. Yksi pieni luoti ja se saattoi olla tarinan loppu. Tältäkö Jumalasta tuntui päättäessään kuka saa elää ja kuka kuolee?
"Tunnetko itsesi vahvaksi leikkiessäsi elämällä ja kuolemalla?" kuulin kaukaisen äänen, joka vetäisi minut takaisin maan päälle. Nyt kun tarkemmin ajattelen, taisi lausahduksen seassa olla mukana pisara sarkasmia. Rypistin kulmiani. Katsoin isääni ja sitten taas Astarothiin, joka nyt suorastaan nälkäisenä seurasi tilannetta. Mitä tuohonkin olisi nyt sitten voinut vastata? Kyllä, sinun kohdallasi, isä.
"Nähdään seuraavassa elämässä, mikäli sinulle sellaista tulee", tokaisin kylmästi ja painoin epäröimättäkään liipaisinta. Isäni ilme ei ehtinyt edes värähtää.
Seuraavat tapahtumat ovatkin sitten sumun peitossa. Muistan etäisesti isäni tuskan parahduksen. Muistan myös metallisen kylmyyden ohimollani, ja pimeyden. Elämäni viimeisillä sekunneilla tunsin jonkun tarrautuvan epätoivoisesti minuun, ravistelevan kuin siten voisin vielä herätä henkiin...
Daren makasi sairaalan liiankin steriilissä huoneessa, katseli uupuneena ja jotenkin toispuoleisena televisiota. Side hänen olkapäässään oltiin juuri vaihdettu ja sitä koski vielä jonkin verran. Mies koitti pysyä hereillä, mutta se oli vaativaa. Hän antoi periksi ja miehen silmäluomet painuivat raskaina kiinni, eikä hän ehtinyt kuulla, kuinka uutisissa kerrottiin nuoresta miehestä, joka oli paennut mielisairaalasta. Tämä oltiin saatu kiinni isänsä kanssa, jota poika oli ampunut ennen kuolemaansa. Ennen pakoaan nuorukainen oli ampunut äitinsä viisi vuotta aikaisemmin ja vahingoittanut isäänsä pahasti. Hänellä oltiin todettu vakavia skitsofrenian oireita, sekä muita psyykkisiä ongelmia, kuten todellisuuden erottaminen.
En nähnyt mitään. Oli vain pimeyttä, mustaa pimeyttä. Ei ollut painovoimaa, leijuin ilmassa kuin vaivainen höyhen, vailla ajantajua, vailla mitään.
Viimein koitti se kuuluisa hetki; valoa tunnelin päässä. Katsoin häkeltyneenä eteeni. Tiesin, että olin kuollut. Tiesin, että tämä oli totta.
Lähestyin tunnelia hitaasti. Halusin nähdä heti, mikä aiheutti tuon valon, se oikein lirkutteli, kutsui minua luokseen. Päästyäni lähemmäs totesin mielessäni, että se oli pystysuorassa oleva tunneli. Katsoin ylös ja näin houkuttelevan valon lankeavan kasvoilleni. Mieleeni tulvahti epäilys. Jos ylhäällä oli Taivas, oli varsin luonnollista, että juuri alapuolellani oli -
En ehtinyt edes ajatella lausetta loppuun, kun tunsin tiukan nykäisyn. Älähdin ja katsoin alas. Se oli Astaroth, joka hymyili minulle pirullisesti.
"Tristan, Tristan. Kai sinä tiedät, etteivät murhaajat ja itsemurhan tehneet pääse Taivaaseen?" hän kysyi leikitellen pienillä hehkuvilla hippusilla, jotka kohosivat alapuoleltamme. En uskaltanut vielä katsoa Astarothin ohi, mutta kun sitten tein niin, päästin kauhistuneen inahduksen. Se oli aivan niin kuin kirjoista; tulinen Helvetti alapuolellani. Sen liekit kurkottelivat luokseni. Ne halusivat minut.
"Sinua on odotettu kovasti. Pidä kiinni", Astaroth sanoi ja kääntyi ilmassa ylösalaisin, niin että hänen jalkansa sojottivat keihään lailla kohti Taivaan ylimaallista valkeutta. Kasvot hän oli kohdistanut täydellisesti kohti Alamaailmaa. Sitten hän syöksyi valoakin nopeammin alaspäin.
En osaisi vaikka kuinka yrittäisin kuvailla, miltä tuntui mennä niiden liekkien läpi. Se oli niin montaa asiaa samalla kertaa. Teidän pitää kokea se itse (mitä en kyllä suosittele). Siinä sekoittuivat äärimmäinen kipu, tuska, huuma, helpottuneisuus, pelko sekä järjenvastaisuus.
En tiedä, kauanko siinä kului kun sain vihdoinkin maata jalkojen alle. Tunsin oloni kevyeksi, laittoman kevyeksi. Kuulin kahinaa viereltäni; Astaroth oli polvistunut. Käännyin ympäri, ja näin maailman täydellisimmän olennon, mitä tässä universumissa oltiin koskaan nähty.
"Tervetuloa kotiin, Tristan", Lucifer sanoi ja levitti kätensä lähes tuttavalliseen tervehdykseen.
Ikäraja: K-12. Mielestäni tarina ei ole kovinkaan 'voimakas'. Kuitenkin, jotta rakkaiden lukijoitteni äitikullat eivät tulisi ärisemään minulle siitä, kuinka kirjoitan kaikkia maailman kauheita asioita, laitan tuon ikärajan.
MENOLIPPU HELVETTIIN
Oletko koskaan saanut sitä tunnetta kävellessäsi yksin pimeällä kujalla, tunnetta, joka kertoo varsin selvästi, että joku tai jokin tarkkailee sinua?
Jos vastauksesi oli ei, voit kiittää autuasta tietämättömyyttäsi. Jos taas vastasit myöntävästi, voin vain valitella perin huonoa onneasi (voisit tehdä itsekin niin). Sillä minä tiedän, mitkä sinua tarkkailevat yön syvimmissä varjoissa, niin uppoutuneena pimeyteen, että ne ovat melkein yhtä sen kanssa. Niihin ei enää uskota (mikä luultavasti on ehkä ihan hyväkin asia). Tai no... kyllähän jotkut niihin uskovat, ja siksi heidät leimataan automaattisesti hulluiksi. Ja siispä kysyn: onko totuuden näkeminen hulluutta?
Puhun nyt suoraan. Olen ollut tekemisissä sellaisten olentojen kanssa, joita te näette vain katsomalla televisiosta jotakin typeriä ohjelmia, kuten Buffy vampyyrintappajaa. Hah, mitkään niistä ohjelmista eivät vastaa totuutta (vaikka aika lähellä ovatkin). Arvasitte jo varmaan, mistä puhun. Jep, maailmassamme mellastavat kaikenlaiset pahat henget, aaveet, riivaajat, vampyyrit ja ennen kaikkea: demonit. Vuosien varrella juuri noista petollisista luopioista on tullut minun erikoisalaani. Kuulostaako hullulta? Sitä se onkin.
* * *
Siellä ei ollut koskaan hiljaista. Normaalit päivät, mikäli siellä päiviä olisi ollut, täyttyivät tuskan huudoista, parkumisesta, rukoilemisesta, jopa aneluista. Mutta anteeksianto oli sana, jota siellä ei tunnettu. Hän otti suosikkeja, jotka pääsivät vähemmällä, kuin mitä heidän tuomionsa olisi koskaan sallinut. Mutta välittikö Lucifer, Pimeyden prinssi siitä? Ei tietenkään. Hän teki niin kuin häntä huvitti, olihan Alamaailma hänen reviiriään. Ja nyt tuo itsekäs Paholainen halusi jotakin. Hän oli löytänyt uuden suosikin. Ainoa ongelma oli, ettei kyseisen henkilön kohtalona ollut vielä kuolla. Se ei tietenkään ollut ongelma sinänsä; Luciferhan pystyi ennenaikaistamaan kenen tahansa kuolemaa. Pelissä oli kuitenkin omat sääntönsä.
"Astaroth!" tällä hetkellä miehen hahmossa esiintyvä Lucifer karjaisi malttamattomana. Hänen liekehtivät silmänsä kipinöivät vaarallisesti, ja ehkäpä siksi Astarothiksi kutsuttu arkkidemoni epäröikin tulla mestarinsa luokse.
"N-niin, herrani?" tämä sopersi kunnioittavan pelokkaana, selkä kyyryssä.
"Missä hän viipyy?" Lucifer tiedusteli ja hänen silmänsä muuttuivat pahaaenteilevästi pikimustiksi.
Toki Alamaailman valtias tiesi, missä vika oli. Hän tahtoi vain nähdä toisen säälittävät tekosyyt. Arkkidemoni alkoi oitis selittää epämääräisesti, kuinka operaatiossa oli milloin mitäkin ongelmia. Kyseinen henkilö oli ilmeisesti Hänen pyhässä tarkkailussa, joten se mutkisti asioita. Lucifer mutisi pari valittua kirosanaa ja koitti selvästikin tyynnytellä itseään, ennen kuin saisi konrtolloimattoman raivokohtauksen ja polttaisi palvelijansa tuhkaksi.
"Hoitakaa asia. Minua ei kiinnosta, miten sen teette, teurastakaa vaikka puoli Taivasta. Yksi lysti, kunhan hoidatte homman", Alamaailman valtias tokaisi hyytävästi ja katseli Astarothin alentuvaa loittonemista.
"Ja Astaroth", Lucifer lisäsi vielä ja näki, kuinka toinen pysähtyi ja käänsi hitusen päätään sivulle, "tiedät, mitä epäonnistumisesta seuraa."
* * *
Avatessani auton oven sisälle tunkkaisen ilman keskelle pelmahti pakokaasun, tupakan ja viileän syysilman tuoksu. Katselin suht' tyytyväisenä ympärilläni olevaa ihmismassaa. En ollut käynyt ulkona pitkään aikaan (itse asiassa viiteen vuoteen), joten päätin tehdä nyt jotakin erikoista. Jotenkin vaistomaisesti valitsin saman kahvilan, joka silloin oli ollut pikemminkin baari, johon olin joskus isäni kanssa mennyt. Kävelin sisään ja kuuntelin toisella korvalla radio-ilmoitusta, jonka mukaan joku mies oli paennut mielisairaalasta. En keskittynyt ilmoitukseen enää, kun näin hänet. Se oli totaalinen shokki. Hämmennyin siitä niin, että jäin paikalleni suu auki häntä tuijottamaan.
Näky oli kuin etäinen harhakuva: isä pöydän ääressä istumassa, seuranaan ilmeisesti kovinkin viehättävä vaaleahiuksinen nainen, jolla oli veistokselliset kasvot. Hän muistutti minua kipeästi omasta kuolleesta äidistäni. Katselin heitä vähän aikaa ja tajusin sitten jotakin kaiken sen ylimääräisen hälinän keskellä. Ei isäni kaivannut enää Laurenia, edesmennyttä vaimoaan. Hän oli siirtynyt eteenpäin. Jatkoin tuijottamistani. Nuo liikkeet, eleet, ilmeet... ne olivat liian tuttavalliset. Se tuntui niin väärältä, ettei nainen tuossa ollut Lauren. Minun oli pakko keskeyttää tuo inhottavan suloinen hetki.
Marssin ehkä hiukan agrressiivisesti heitä kohti. Kuin hidastettuna näin isäni vilkaisevan kerran minuun vahingossa. Hänen kasvoillaan oli hetken aikaa outo ilme. En osannut päättää oliko se epäuskoinen, hämmentynyt vaiko pelkästään vainoharhainen. Kahden metrin päässä heidän pöydästään isäni oli irrottanut otteensa seuralaisensa kädestä, katsoi vain minuun typertyneen hämmentyneenä.
"Tristan?" hän sai pihahdetuksi. Nainen katsoi minua lievän kiinnostuneena, mutta kun loin häneen yhtäkkiä jäätävän katseen, ei tämä suostunut enää muuta kuin vilkuilemaan suuntaani. "Minäpä minä", totesin jotenkin neutraalisti. Tunsin hymyn kuitenkin pyrkivän huulilleni, olihan siitä pitkä aika kun viimeksi olin nähnyt hänet. Seisoin hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa keskuudessamme. Sitten pyysin isäänsi tulemaan mukaani. Hän pyysi katseellaan, että menisin edellä, mutta pudistin päättäväisesti päätäni. Nyt heti, viestitin takaisin. Jotenkin alistuneen katseen kera hän katsoi vastapäistä naista lempeästi anteeksipyytävällä ilmeellä ja nousi ylös pöydästä.
Aivan autoni luona hymy leveni huulillani pariksi sekunniksi. Kuinka ollakaan, olin arvannut oikein. Isäni tosiaan oli täällä. Seuralaisesta en ollut kuitenkaan ollut tietoinen. Toivottavasti heidän suhteensa ei ollut ehtinyt kiintyä kovinkaan vahvaksi.
Kasvot taas peruslukemilla istuuduin autoon. Emme kummatkaan vaivautuneet laittamaan turvavöitä kiinni, vaan painoin kaasua ja lähdin ajamaan kohti pientä, yksinäistä tietä. Ajelimme ehkä noin puolisen tuntia. Hän vältteli katsettani siinä missä minä taas koitin sitä tavoittaa. Miksi hän oli noin hermostunut? Tiesikö hän pienestä kaunastani häntä kohtaan? Vai olinko yllättänyt hänet epämukavassa tilanteessa?
"Kuka hän oli?" kysyin viimein kun en enää kestänyt hiljaisuutta. Silmäilin pimenevää taivasta. Isäni selvitti kurkkuaan ennen kuin sanoi mitään.
"Rebecca", hän sanoi nopeasti. Melkeinpä niin nopeasti, että aloin epäillä oliko se ollenkaan naisen nimi.
"Ja olet päässyt yli.. Laurenista?" kysyin viekkaasti, aivan kuin asialla ei olisi todellisuudessa ollut mitään merkitystä. Isä nyökkäsi selvästikin varuillaan.
".. myös siitä mitä teit hänelle?" Kävin suoraan asiaan.
Hiljaisuus. Näin, kuinka hän taisteli jotakin suurempaa voimaa vastaan. Oliko se vihaa? Isäni rystyset lähes loistivat valkoisina pimeydessä.
"Pysäytä auto", hän sanoi. Se oli käsky. Vaikka olin kokenut näissä asioissa, pysäytin tosiaan auton. Sillä sekunnilla isäni nousi ulos. Tulin perässä, ja niin tehdessäni tunsin metallisen esineen reittäni vasten. Muistin, mikä kortti minulla oli hihassani. Ja muistin, etten suinkaan ollut yksin. Muistatteko te vielä, kun kerroin niistä demoneista? Arvelinkin niin.
"Tristan, minä en tappanut Laurenia", isäni sanoi painottaen jokaista sanaa. Hän katsoi minua auton toiselta puolelta lähes uhkaavasti, ja silloin hälytyskelloni alkoivat soida. Tein sanattoman kutsun, ja siinä hän seisoi aivan takanani. Itse Astaroth. Vaikka oli hänkin pelkkä palvelija, mutta tunsin oloni heti paljon varmemmaksi. Olihan hän sentään arkkidemoni.
"Mielenkiintoista. Kukakohan hänet sitten tappoi?", sanoin virneen noustessa kasvoilleni. Oli jotenkin huvittavaa, ettei isäni ilme muuttunut piirun vertaa kun Alamaailman asukki nousi rinnalleni. "Sinä", Daren sanoi viimein, ja hänen äänessään oli viimeisen tuomion kaiku. Astaroth katsoi minuun yllättyneenä.
"Aiotko todella kuunnella tuota puhetta, kuolevainen?" Astaroth tokaisi jokseenkin huvittuneena, ääni kaikuen ilmassa tumman pehmeänä, silti niin dominoivana. Aivan kuin arkkidemoni ei olisi edes jaksanut ottaa tätä tilannetta vakavissaan.
En tiennyt, mitä vastata. Kuinka Daren kehtasi väittää, että minä tapoin oman äitini? Olin sanaton, mutta paisuva viha myllersi sisälläni. Ja se halusi päästä ulos. Astarothin ylimielinen hymy vain ruokki sitä, ja demonin tyytyväisestä ilmeestä päätellen se olikin ehkä hänen perimmäinen tarkoituksensa.
"Voisitko lopettaa tuon virnuilun?" tiuskaisin demonille, kun en muutakaan keksinyt. Astaroth kohautti olkiaan ja hänen aristokraattisille kasvoilleen lankeni kuoleman vakava ilme. "Kenelle sinä puhut?" Daren kysyi kuivasti, katsoi minuun kuin järkensä menettänyttä. Aistin taas sen varovaisuuden isästäni; hän toimi jotenkin rajoitetummin kuin yleensä. Hänen liikkeensä olivat pieniä ja huomaamattomia, siispä hän oli ehtinyt jo yllättävän kauas autosta. Mutta tuon epäilevän ilmeen erotin kuin kolmen sentin päästä.
"Oletko sokea vai leikitkö vain tyhmää?" huokaisin ja nyökkäsin Astarothiin päin. Demoni heilautti kättään isälleni pilkallisesti. Mutta Darenin katse oli yhä hapuileva; hän ei nähnyt ilmeisesti mitään. Tai sitten hän tosiaan vain esitti tyhmää, kieltäytyi yksinkertaisesti näkemään mitä hänen mielensä ei hyväksynyt. Sitten hän pudisteli päätään, riisui takkinsa ja nosti puuvillapaitansa hihaa, niin että siinä näkyi pitkä arpi, joka ulottui aina ranteesta kyynerpäähän saakka.
"Muistatko, Tristan? Sinä teit minulle tämän samana iltana kun ammuit äitisi", hän sanoi nyt ääni täristen. Oli sanomattakin selvää, että tällä hetkellä hän vihasi minua enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Enkä minä vihannut mitään yhtä paljon kuin isääni, jonka tiesin varmasti tappaneen äitini.
"Nyt riittää", Astaroth sanoi nopeasti, tullen lähemmäs minua, "tiedät mitä varten tulit tänne. Saata työsi päätökseen, ennen kuin rupeat epäröimään."
En vastustellut laisinkaan. Päinvastoin, tuntui kuin olisin koko ajan vain odottanut tuota käskyä. Jotenkin kaikki oli nyt paljon helpompaa. Siispä työnsin käteni farkkujeni taskuun, ja vetäisin sieltä metallisen aseen esille. Se ei ollut juuri tavallista pistoolia suurempi, kaliiperi taisi olla 9 millimetriä. Mutta mitäpä minä yksityiskohdilla, kun edessäni oli nyt hetki, jota olin niin kauan odottanut, suorastaan kaivannut?
Kun aseen piippu osoitti isäni rintakehää, hän valahti kalpeaksi. Millainen vaikutus tällaisella metallisella kapistuksella olikaan ihmisiin. Hän näytti niin hauraalta pimenevää taivasta vasten. Yksi pieni luoti ja se saattoi olla tarinan loppu. Tältäkö Jumalasta tuntui päättäessään kuka saa elää ja kuka kuolee?
"Tunnetko itsesi vahvaksi leikkiessäsi elämällä ja kuolemalla?" kuulin kaukaisen äänen, joka vetäisi minut takaisin maan päälle. Nyt kun tarkemmin ajattelen, taisi lausahduksen seassa olla mukana pisara sarkasmia. Rypistin kulmiani. Katsoin isääni ja sitten taas Astarothiin, joka nyt suorastaan nälkäisenä seurasi tilannetta. Mitä tuohonkin olisi nyt sitten voinut vastata? Kyllä, sinun kohdallasi, isä.
"Nähdään seuraavassa elämässä, mikäli sinulle sellaista tulee", tokaisin kylmästi ja painoin epäröimättäkään liipaisinta. Isäni ilme ei ehtinyt edes värähtää.
Seuraavat tapahtumat ovatkin sitten sumun peitossa. Muistan etäisesti isäni tuskan parahduksen. Muistan myös metallisen kylmyyden ohimollani, ja pimeyden. Elämäni viimeisillä sekunneilla tunsin jonkun tarrautuvan epätoivoisesti minuun, ravistelevan kuin siten voisin vielä herätä henkiin...
Daren makasi sairaalan liiankin steriilissä huoneessa, katseli uupuneena ja jotenkin toispuoleisena televisiota. Side hänen olkapäässään oltiin juuri vaihdettu ja sitä koski vielä jonkin verran. Mies koitti pysyä hereillä, mutta se oli vaativaa. Hän antoi periksi ja miehen silmäluomet painuivat raskaina kiinni, eikä hän ehtinyt kuulla, kuinka uutisissa kerrottiin nuoresta miehestä, joka oli paennut mielisairaalasta. Tämä oltiin saatu kiinni isänsä kanssa, jota poika oli ampunut ennen kuolemaansa. Ennen pakoaan nuorukainen oli ampunut äitinsä viisi vuotta aikaisemmin ja vahingoittanut isäänsä pahasti. Hänellä oltiin todettu vakavia skitsofrenian oireita, sekä muita psyykkisiä ongelmia, kuten todellisuuden erottaminen.
En nähnyt mitään. Oli vain pimeyttä, mustaa pimeyttä. Ei ollut painovoimaa, leijuin ilmassa kuin vaivainen höyhen, vailla ajantajua, vailla mitään.
Viimein koitti se kuuluisa hetki; valoa tunnelin päässä. Katsoin häkeltyneenä eteeni. Tiesin, että olin kuollut. Tiesin, että tämä oli totta.
Lähestyin tunnelia hitaasti. Halusin nähdä heti, mikä aiheutti tuon valon, se oikein lirkutteli, kutsui minua luokseen. Päästyäni lähemmäs totesin mielessäni, että se oli pystysuorassa oleva tunneli. Katsoin ylös ja näin houkuttelevan valon lankeavan kasvoilleni. Mieleeni tulvahti epäilys. Jos ylhäällä oli Taivas, oli varsin luonnollista, että juuri alapuolellani oli -
En ehtinyt edes ajatella lausetta loppuun, kun tunsin tiukan nykäisyn. Älähdin ja katsoin alas. Se oli Astaroth, joka hymyili minulle pirullisesti.
"Tristan, Tristan. Kai sinä tiedät, etteivät murhaajat ja itsemurhan tehneet pääse Taivaaseen?" hän kysyi leikitellen pienillä hehkuvilla hippusilla, jotka kohosivat alapuoleltamme. En uskaltanut vielä katsoa Astarothin ohi, mutta kun sitten tein niin, päästin kauhistuneen inahduksen. Se oli aivan niin kuin kirjoista; tulinen Helvetti alapuolellani. Sen liekit kurkottelivat luokseni. Ne halusivat minut.
"Sinua on odotettu kovasti. Pidä kiinni", Astaroth sanoi ja kääntyi ilmassa ylösalaisin, niin että hänen jalkansa sojottivat keihään lailla kohti Taivaan ylimaallista valkeutta. Kasvot hän oli kohdistanut täydellisesti kohti Alamaailmaa. Sitten hän syöksyi valoakin nopeammin alaspäin.
En osaisi vaikka kuinka yrittäisin kuvailla, miltä tuntui mennä niiden liekkien läpi. Se oli niin montaa asiaa samalla kertaa. Teidän pitää kokea se itse (mitä en kyllä suosittele). Siinä sekoittuivat äärimmäinen kipu, tuska, huuma, helpottuneisuus, pelko sekä järjenvastaisuus.
En tiedä, kauanko siinä kului kun sain vihdoinkin maata jalkojen alle. Tunsin oloni kevyeksi, laittoman kevyeksi. Kuulin kahinaa viereltäni; Astaroth oli polvistunut. Käännyin ympäri, ja näin maailman täydellisimmän olennon, mitä tässä universumissa oltiin koskaan nähty.
"Tervetuloa kotiin, Tristan", Lucifer sanoi ja levitti kätensä lähes tuttavalliseen tervehdykseen.